Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa. Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni. Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua…
Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.
Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:
"Surun minä heitän helkkariin ja ilon otan myötä, sun fralla la lei, sun fralla la lei ja ilon otan myötä!"
Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan. — Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan, sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.
Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla, niin… Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin. Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree. Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle… Maria, Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon isän.
Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet mietteistään.
Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.
Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!
Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle penkille.