Töyti = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“; vetinä = todistaja, „vittne“; tämmeän = haastan oikeuteen, „stämma“; suokunnan täminä = pitäjäkokous, „sockenstämma“; heärä = kihlakunta, „härad“; pyörteä = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; ruohi, ruotoa, „råd, råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; porvaan = takaan, „borga“; pökslökirja, pökslörättä = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“; vurtti, norjan raha „ort“; puonti = talonpoika, „bonde“; putiisi, putinen = peruna, „potatis“; veärinki = nelikko, „fjärding“; merkkäil, „timmermärkare“; lenkari = lurjus, „slängare“.

Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.

Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu kotoiselta.

Puhutaan sakan syäräämisestä = asian ajosta; hantu (kauppa, ruots. „handel“); kirkkopakka = kirkkomäki; krunni = perustus, „grund“; gub = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; piuvoan = tarjoon, „bjuda“; reenti = aivan l. puhtaasti „rent“; riktua uulykkeli takkair = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig stackare“; riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle = ratsastaa varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“. Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo: „mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“. Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan „runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“ kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.

Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin. Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“

Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut, heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella otti heidän asioitansa ajaaksensa.

Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen kahdenkymmenvuotias Kaarle Akseli Gottlund.

Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.

Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa: