Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa. Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända, Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss, Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[[21]]

Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin suomalaisten nimessä antamaa kuvausta:

Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme, onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee kömpiä kätköstänsä esille.

Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria, kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies, kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin, säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja. Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.

Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä. Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30 suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“ huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille. Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia, mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä. Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“ alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas, eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.

Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä. Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon, jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan. Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli, todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[[22]]

Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat ollenkaan osanneet suomea.

Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää, että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä, ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim. sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut, ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia suomalaisessa kirjoitustaidossa.

En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta, siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten tuo kieli alkoi rappeutua.

Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon, kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y. m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen lainausmerkkien väliin: