Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa. He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä paleltunut.
Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.
Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.
Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana. Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja heitettiin läheiseen suohon.
Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas suomalaismetsille“.
Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo 1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet. Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes virallisesti mainitsemasta.
Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[[20]] „Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana — useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua. Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“
Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.
Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan keskuuteen.