Jo varhain siirtelivät Ruotsin kuninkaat suomalaista sotaväkeä ja työvoimaa emämaahan, ja siirtyi sinne tietenkin moni muutenkin itselleen toimeentuloa etsimään. Kustaa Vaasan hallitusajan lopulla oli Ruotsissa siksi yleisesti suomeapuhuvia seppinä, työläisinä y. m., että kuningas v. 1556 saattoi kirjoittaa Upsalan voudille, että venäläisiä ja karjalaisia vankeja on tarkasti vartioitava, sillä heidän on helppo paeta, kun osaavat suomea.[[1]]

Vuonna 1530 kerrotaan talonpojista, jotka myivät vuoriteollisuuden harjoittajille harjanteilla kasvattamaansa ruista 12 äyriin tynnyriltä.[[2]] On siis mahdollista, että jo keskiajan lopulla jokunen suomalainen oli mennyt kaskia kaatelemaan Pohjanlahden tuolle puolen, sillä näyttää siltä kuin tarkoitettaisiin noilla vuori-rukiilla kaskessa kasvatettua viljaa. Ja jos taas tämä pitää paikkansa, niin olivat kaskenkaatajat ehkä suomalaisia, sillä ruotsalaisilla ei tuo viljelystapa ollut suuresti käytännössä. Mutta vasta 1500-luvun loppupuoliskolla suuntautui maastamme keski-Skandinaviaan oikea siirtolaistulva. Siirtolaiset olivat suurimmaksi osaksi kotoisin Savosta ja pohjois-Hämeestä, jokunen osa myös Karjalasta sekä Pohjanmaalta. Etenkin mainitaan useiden olleen Rautalammin tienoilta. Eräiden kerrotaan tulleen „Suomen Turusta“ vieläpä aina Aunuksestakin asti.

Syistä miksi suomalaiset jättivät kotimaansa ei ole varsin varmoja tietoja. Arvattavasti ei Suomen sisämaissa ollut enää tarpeeksi tilaa mielin määrin kaskia kaataa. Sillä etenkin savolaiset olivat 1550 vaiheilla tottuneet kuninkaan kehoituksesta siirtymään uusille aloille keski-Suomeen erämaita kansoittamaan sekä helpolla saamaan omikseen avaria metsämaita, kaskiviljelyksellä niissä elääksensä. Kun oli kuultu että Ruotsin sydänmaillakin oli laajoja kuninkaan omistamia korpia, teki mieli lähteä sinnekin yrittelemään onneaan.

Moni voimaa uhkuva uros ehkä tahtoi myös lähteä merten tuolle puolen siksi, ettei kotinurkissa tuntunut parempaa elämää valkenevan. Meidän päivinä on noiden samaisten luonteiden ihanne Amerikan kultamaa; silloin eli mielikuvituksissa rauhaisat, koskemattomat salot, joiden keskeen toivottiin saatavan raataa niin laajalti halmeita lainehtimaan kuin vain hartian väellä kukin pystyi.

Sitäpaitsi oli maamme uuden ajan alussa alinomaisena sotatantereena. Arveluttavaa oli yritteliästen kaskenkaadolla eläjäin tunkeutua Rautalammin ja Viitasaaren tienoilta kauemmas koillista ja itää kohti, sillä venäläiset tekivät ryöstöretkiä maamme keskiosiinkin saakka, polttaen ja surmaten mitä eteen sattui. Kaiken lisäksi tuli vielä, että suomalaisilla oli, kuten Kaarle herttua kirjoittaa kuninkaalle 1580, syytä valittaa „suurta vääryyttä ja väkivaltaa, jota sekä kuninkaan voudit että heidän palvelijansa rahvaalle tekivät“. Niinpä Malungan suomalaiset vielä viime vuosisadan alussa tiesivät kertoa, että esi-isät „läksivät Suomesta sen eistä että niille oli niin paha maaherra“.[[3]] Nuijasodan johdosta myöskin sadat perheet jättivät kotimaansa.

Koko 1500-luvun loppupuoli oli hallituksella päiväjärjestyksessä erämaiden asuttaminen. Kustaa Vaasa tuon liikkeen pani alulle ja hänen poikansa Kaarle sitä jatkoi. Etenkin oli hänestä tärkeätä maan puolustuksen vuoksi saada Norjan rajaseutu asutuksi. Arvellaan Värmlannin metsien muinen olleen asuttuja, mutta että 1350 tienoilla raivonnut musta surma olisi väestön hävittänyt miltei kokonaan, joten suuri osa maata muuttui parissa vuosisadassa autioksi erämaaksi. Nyt tahtoi Kaarle herttua saada nuo metsät kansoitetuiksi ja veroa tuottaviksi. Vuonna 1579 julisti hän ensimäisen kirjelmänsä, jossa lupaa seitsemän verovapaata vuotta kaikille, jotka perustavat uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Värmlannin n. s. "kahdentoista" ja "kymmenen penikulman metsiin". Pari vuotta myöhemmin kehoitteli Kaarle uudelleen kirjelmässä tilattomia valtakunnan asukkaita siirtymään metsille, luvaten uutisasukkaille antaa siemen-avustustakin.

Tuskin muut kuin suomalaiset sanottavasti seurasivat kehoituksia. Heille tuli se mitä otollisimpaan aikaan ja joukottain alkoi sydänmaalaisia samoilla Ruotsiin. Sen huomaa siitäkin, että jo 1583 oli tarpeen, niinkuin herttua Kaarlen aikuisista papereista näkyy, laatia „Eräs kaavake suomalaisia varten, jotka ovat torppia itselleen raivanneet ja alkaneet rakentaa“. Siinä sanotaan m. m.:

— — „Koska N. N. on alkanut raivata ja rakentaa torppaa — — niin olemme suosiollisesti sallinneet, että hän saa sen pitää ja sitä viljellä — — — verovapaana ja rasituksitta kuusi vuotta, jonka jälkeen se lasketaan verolle — —. Samaten saavat hänen lapsensa ja jälkeläisensä kukin vuorostaan omistaa saman torpan.“

Samanlaiset ehdot annettiin suomalaisille mihin Kaarlen herttuakunnan osaan tahansa tahtoivat asettua. Ja niinpä tulvi hämäläisiä ja savolaisia yli ja ympäri Pohjanlahden. Kaarlen (kuningas Kaarle IX) aikana tapaamme heitä Värmlannin, Näriken, Södermanlannin, Medelpadin, Ångermanlannin, Gestriklannin sekä Helsinglannin saloilla, siis Ruotsin seitsemässä maakunnassa.

Kerran kansan keskuudessa vauhtiin päässyt liike ei niinkään nopeasti lakkaa. Kun Suomen sydänmaille tuli suotuisia sanomia oloista meren tuolla puolen, kiihdyttivät ne siirtolaisuutta. Niinpä muuttoa jatkui yhä Kaarle IX:nen kuoltuakin Kustaa II Aadolfin ja kuningatar Kristiinan aikana, etenkin Taalaihin ja Helsinglantiin, niin että suomalaisia 1600-luvun lopulla oli levinnyt noin 150 pitäjään Ruotsiin ja Norjaan. Värmlannissa tavataan suomalaisia 40 pitäjässä, Taalaissa 29, Helsinglannissa 16, Södermanlannissa 12 j. n. e. Norjan puolelle heitä levisi 1600 tienoilla etenkin Värmlannista. Norjan suomalaisalue alkoi Kristianian kohdalta rajalla ja jatkui pohjoiseen n. 15 penikulman pituisena kaistaleena. Eri aikoina muuttaneiden luvun saattaa ehkä arvioida 4 000—5 000. Suomalaisia sukunimiä laskee Gottlund kaikkiaan 280, mutta huomauttaa etteivät hänen luettelonsa suinkaan ole täydelliset ja ettei monella ollut eri sukunimeä. Monella suvulla myös oli samanlaisia nimiä, vaikkakin olivat aivan eri perhekuntia.[[4]] Yksin Värmlannissa asuvien suomalaisten lukumäärää voi pitää melkoisena, kun jo vuonna 1644 „muutamien satojen suomalaisten“ kerrotaan Värmlannin nostoväessä ottaneen osaa maakunnan puolustamiseen tanskalaisia vastaan. Vasta kuusitoistasataluvun puoliväliin mennessä siirtolaisuus miltei kokonaan lakkasi. Syynä on kaiketi, että kotimaahan saapui sanomia, miten ruotsalaiset heitä alkoivat vainota. Kerrotaanpa kumminkin parista vielä 1809 v:n sodan aikana lystikkäästi tapahtuneesta Taalaihin muutosta: Pari suomalaista sotamiestä joutui Ruotsin armeijan sirpaleiden mukana keväällä 1809 aina Gefleen saakka. He odottavat jäidenlähtöä päästäkseen kotimaahan. Odottaessa tulee ikävä suomalaista saunaa. Joku ruotsalainen tietää kertoa, että Taalain suomalaisilla sellaisia on. Miehet köpsivät mennä Taalaihin, Svärdsyöniin kauan haluttuun saunaan, ja sinne he jäivätkin Svartnäsiin suomalaisten keskuuteen asumaan ja kylpemään.[[5]]