Suomalaisten muutto tapahtui suurimmaksi osaksi talvella meren poikki, mutta muutamat kiertelivät myös ympäri Pohjanlahden. Matkan pituudet laskettiin päivämäärissä tai niinkuin tarinat tietävät „virsupareissa“, nimittäin miten monta paria virsuja kului.

Gottlund on kirjoittanut muistiin monia muistitietoja näistä Ruotsiin muuttaneista metsäsuomalaisista. Tarpeetonta lienee ennakolta huomauttaa, että tarinoissa säilyi vain merkillisimpien miesten maine halki kolmen vuosisadan ja että niihin aikojen kuluessa sekaantui mielikuvituksia, joita ei pidä aivan täydeksi todeksi ottaa.

Senverran noissa kansan muistelmissa kumminkin on perää, että monet tulokkaat todella olivat oikeita kesyttämättömiä aarniometsien karhuja. Sanovathan heidän jälkeläisistään vielä 1880-luvulla monet ruotsalaiset, että he ovat tavattoman karaistuja ja voivat haitatta kestää sekä kuumat että kylmät ja ettei heitä kukaan kestävyydessä voita.[[6]] Kerron muutaman tarinan:

Savolainen nimeltä Lasse Laitinen oli Suomesta yksin tullut Manskogiin. Hän hakkasi „suuren summattoman“ kasken. Jyviä oli muassa vain rukkasellinen, mutta ne istutti hän jyvä jyvältä. Veisti sitte saunan ja aitan kasken keskelle ja läksi syyskesällä eukkoansa noutamaan Suomesta. Laitinen ei virka eukolleen töistään mitään. Tullaanpa yhdessä tuon suuren halmeen äärelle. „Olisipa tuollainen meillä“, tuumii eukko. Lasse ottaa aitan avaimen puunkolosta. Se on täynnänsä kaloja ja lintuja, jotka ukko oli paistanut ja orsille särpimiksi ripustanut. Eukko pillahti ilosta itkuun.

Pekka Hakkaraisen sanotaan eläneen puolentoistasadan vanhaksi. Viimeiset vuosikymmenensä kävi ukko hieman lapselliseksi ja hössötteli paitasillansa kaiket kesät. Kerran näkee hän poikiensa kangella vierittelevän myllynkiveä: „Otan kiven, muuten sen vielä särette“, tuumi ukko, sieppasi silmästä kiinni ja pani aitan seinustalle. Hakkaraisen tiedettiin kerran kiukuissaan lyöneen vaimonsa, joka oli sukuaan Kukkoisia, kuoliaaksi. Vaimon veljet ja sukulaiset lähtivät Pekkaa ahdistelemaan. Mutta tämä hosui ympärillensä ja raivasi itselleen tietä huutaen: „Vaikka oliki niin paljo Kukkoisia kuin kantoja kaskessa, niin heijän yliten hyppäisin.“

Tikkalan kylän perustajasta Tikkaisesta, jota myös haukuttiin Veäräsuuksi, kerrotaan: Tikkainen oli matkalla ja nukkui makeasti rekensä pohjalla. Bollnäsin tienoilla tuli vastaan maaherra. Tikkaisen hevonen rekineen oli keskellä tietä. Silloin kuski hyppäsi alas pukiltansa ja veteli piiskallansa nukkuvaa, käskien väistyä minne hyvänsä. Tikkaisen veret joutuivat äkillisestä piiskan viuhkinasta kuohuksiin, hän kiskaisi että kimahti maaherran rekinensä syrjään ja jatkoi matkaansa. Kun käräjillä tavattiin, sieppasi maaherra Tikkaista parrasta tiuskaisten: Kenen vallassa sinä olet mies? „Tällä kertaa lähinnä Jumalaa Teidän vallassanne“, tokasi Tikkainen; ja sai hän, niinkuin tarinoissa on tapana, reiman esiintymisensä vuoksi anteeksi.

Eräs Antti niminen mies samoili ensin Norjan puolelle renkineen ja vaimoineen. Siellä ei tuntunut olo käyvän suotuisaksi. Hän jätti silloin vaimonsa Norjaan ja lähti renkinsä kanssa Orsan metsille saakka. Autiomäelle he kaatoivat kasken ja jäivät Karjanharjun mäelle asumaan. Kolme vuotta oli kulunut akasta mitään kuulumatta. Mutta eräänä päivänä kun Antti puuhailee kaskiaidan luona, kuuluu naisen huhuilemista, joka ei juuri oudolta tuntunut. Huikkaus kun toistuu, puhkee Antti sanomaan: „Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin tuntisin sen eänen, vaan ei häntä lie hiien perkele tännek kuhtunna!“ Mutta eukko se oli, joka metsästä ilmestyi, vaikkei ehkä Antin mielihyviksi.

Heikki Häkkinen oli mahtava noita, joka oli tullut Hämeestä Tornion kautta Östmarkin seuduille. Muu joukko käveli, itse hän ajoi hyvät matkat edellä ratsain, kukko takana hevosen selässä. Missä kukko kahdesti kiekahti, siihen pysähtyi hän (Rättsyöniin) kaskea kaatamaan. Hän kävi kuninkaassa lupakirjoja hakemassa, vieden mennessään leivän, johon oli mennyt neljännestynnyri rukiita. Nimismiehen lahjoi hän niinikään antamalla kymmenen tynnyriä kaskirukiita. Vielä tänä päivänä näytetään Häkkisen kaskia („Heckfall“) ruotsalaistuneillakin seuduilla ja kerrotaan, miten hän niistä oli saanut satoja tynnyrejä rukiita. Tuittupäinen hän oli. Kun kerran oltiin kolmenkymmenen miehen voimalla suuren kasken kimpussa ja käytiin aterioimaan, huomattiinkin, että puurossa ei ollut suolaa, ne oli unohdettu kotiin. Häkkinen äkämystyi niin että heitti sekä puurot että keittovehkeet sitä siloista tietänsä järveen. Häkkisellä oli tapana kehua ottaneensa hengiltä puoli seitsemättä miestä — seitsemäs vihollinen näet oli päässyt vaivaisena livistämään. Eräs näistä miestapoista:

Mangan mies oli yöllä hiipinyt rukiita varastamaan. Koirat nostivat metakan, johon Häkkinen heräsi ja näki miten joku aitan luona iski tuluksilla tulta. Hän ampui miehen siihen paikkaansa. Oikeuden lepytti hän maksamalla satakunta taaleria tuon kuolleen miehen päästä. Mitä hän oli miehiään, kuvaa tämäkin juttu: Häkkinen kantaa hämärissä tanhualla suurta jyväsäkkiä. Poika näki ikkuna-aukosta tuon kummallisen otuksen, sieppasi pyssyn ja paukautti isäänsä koipeen. Häkkinen kun huomasi, että poika piti häntä ruotsalaisena, oli hyvillään ja arveli: „Pojasta alkaa vääntyä mies, pitää jo laittaa housut“.

„Poavo“-nimisestä pojasta tuli isänsä veroinen. Kerran lähti hän ratsain ruotsalaisten häihin, kehuen sillillä ajavansa sellaiset urhot käpälämäkeen. Hän ajoi hevosineen häätupaan ja heilutteli teräksenkimaltelevaa silliä, niin että ruotsalaiset kauhusta kaatuilivat pitkin tuvan loukkoja. Lopulta keksittiinkin, mikä ase miehellä oli ja otettiin „Häkkis-Poavo“ hengiltä. Kun kuolinvuoteellaan lepäävä vanha Häkkinen tuon sai kuulla virkkoi hän vain tyynesti: „Kuin oisin elännä niin oisin vielä pojan veren perinnä.“ Etteivät jutut mahtavasta Häkkisestä ole pelkkää tarua, todistaa pari perunkirjoituksesta säilynyttä lehteä (v. 1669), joiden mukaan hän jätti jälkeensä toistasataa tynnyriä viljaa, karjaa sekä 69 ½ luodin painoisen hopeapikarin, hopealusikoita y. m.