Kinsyönin ensimäisestä suomalais-asukkaasta Antti Tenhuisesta kerrotaan, että hän oli tullut Rautalammilta. Lähikylien suomalaiset auttoivat häntä pirtin rakentamisessa. Tuvan nurkilla oli aina ladatut pyssyt valmiina ruotsalaisten varalle, jotka koettivat estää Tenhuista näille metsille koteutumasta.
Niinikään Rautalammilta tuli Risto Havuinen, jota oli tapana nimittää pitkäksi Ristoksi. Tämä „äkäinen ja juro mies“ tuli ensin n. 1600 Rådan pitäjään omaisuutenaan vain pyssy ja kirves. Eräänä aamuna näki hän 11 hirveä, joista täräytti kellelleen 5. Vielä vuosisata myöhemmin näytettiin Sundsyönissä honkaa, jossa oli satakunta Riston ja poikien ripustamaa karhunkalloa.
Saivatpa ruotsalaiset muuttajien yliluonnollisilta tuntuvien voimien ja pontevuuden alkuperästä tarinan, että suomalais-äidit lapsen synnyttyä itse joivat ja juottivat lapselle teräsvettä, josta lapsi terästyi.
Eräs ruotsalainen väittää, että muuttajat olisivat olleet enimmäkseen suomalaisia pahantekijöitä. Väitteessä ei ole rahtuistakaan perää, sillä suomalaisissa emme huomaa mitään taipumuksia lähteä viikinki- tai rosvousretkille Ruotsiin. Heidän ihanteensa oli elää rauhaisalla korven viljelemisellä, jota työtä suorittamaan Kaarle herttua heitä kehoittikin lähtemään syntymäseuduiltansa.
Voimme yhtyä Gottlundin sanoihin, hänen v. 1823 eräässä anomuksessa puhuessaan tuhansien metsäsuomalaisten nimessä Ruotsin hallitukselle:
„Aiheet synnyinmaastamme lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain maastansa lähtöön. Ei kansan liikanainen paljous maatamme uhannut, eikä meitä houkutellut saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat olivat ne vieraat, jotka ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia ja äidillisempiä turpeita, ollaksemme varmemmat hengestämme ja toimeentulostamme — — ja niinpä Ruotsin kuninkaiden kutsumina esi-isämme tulivat näille asumattomille seuduille.“
Tulijoilla oli usein mukanaan vain kirves, jousi tai pyssy ja tupellinen tai rukkasellinen rukiita sekä kontissa pikkusälyä. Jos hän oli perheellinen mies, talutti lammasnahkoihin puettu vaimo lehmää ja veti kelkassa perässään lapsilaumaa. Moni meni vasta sitte, kun oli ehtinyt itselleen raataa halmeen ja salvaa pirtin, hakemaan vaimoansa tai mielitiettyänsä kotipuolesta.
Asettumista metsille kuvaa Gottlund näin:[[7]] Tavallisesti kuljeskeli suomalainen, jätettyänsä lähimpään ruotsalaiskylään vaimonsa ja lapsensa, pyssy olalla ja kirves kainalossa ristiin rastiin mittaamattomia metsiä, kunnes löysi mäensyrjänteen, joka näytti soveltuvan kaskimaaksi. Ripustettuansa tuohikonttinsa kuusenoksalle, laskettuansa pyssynsä juurelle ja tehtyänsä havuvuoteen ja nuotion alkoi hän kirveineen kaataa honkia. Vihainen teräs teki pian korpeen aukon ja aurinkokin pääsi jo alemmas pilkistelemään.
Pari kolme viikkoa puiden kimpussa heiluttuansa, yönsä nuotiolla nukkuen, palasi hän kylille jätettyänsä jälkeensä korpeen ensimäiset jäljet ihmisen olemassaolosta. Koko seuraavan talven asui hän vaimoineen kylillä, koettaen työllä ansaita elatuksen kevääseen. Mutta kun kevät tuli ja läheni aika, jolloin Savossakin alkoivat kaskien savut nousta, silloin tunsi hän aikansa tulleen ja läksi kaihon ajamana sytyttämään kypenen risukkoon murroksensa kulmalle. Mitä oli viikkokausina kaadettua puuta, se muutamassa tunnissa taivahille liekkinä kohosi ja työn tuloksena oli savu ja tuhka — esikuva siitä, mitä hänen jälkeläisensäkin kerran saisivat kaiken vaivansa palkaksi.
Nyt oli pelto valmiina. Tuskin vielä kylmenneeseen tuhkaan kylvi hän siemenet. Jollei pitkällisiä poutia tullut toteutuivat kylväjän toiveet.