Oraan noustessa salvoi hän riihen, jossa oli vaimoinensa asuttava talven yli, kylvöttävä ja vilja puitava. Eipä siihen monimutkaista takkaa tarvittu: muutama pyöreä kivi vain kasattiin uuniksi, reikä kattoon, toinen seinään ja oviaukko. Ja nyt oltiin valmiit siihen talveksi asettumaan ja sanomaan ruotsalaisseudulle hyvästit. Ja niin olivat aarniometsät saaneet asujan.
Moneen muuttajaan tuo kuvaus varmaan soveltuneekin. Mutta varmaankin myös monet aluksi elivät metsästyksellä ja kalastamalla, asuen metsämajoissa tai kuten muistelmat tietävät vuorten onkaloissakin. Etenkin hirviä oli saloilla viljalti, ja kun ei leipää ollut saatavissa tyydyttiin hirvenlihaan, jäniksiin ja lintuihin. Esim. erään Värmlannin kolkan suomalaiset suorittivat 1581 veronsa maksamalla 113 hirvennahkaa.[[8]] Talvella hiihdettiin hirvet, karhut, ilvekset ja sudet, satoja satimia taas asetettiin linnuille ja jäniksille, joita ei aina viitsinyt kunnon metsänkävijä lähteä varta vasten vaanimaan. Taitavia he olivat otuksia kaatamaan ja ampumiseen ylen tarkkoja. Moni uros kaatoi eläissään puolisataa karhua.
Kun metsästäjä oli päässyt mieluisilleen saloille, kaatoi hän pienen kasken ja moni istutti siihen tuomansa rukiit jyvä jyvältä, saadaksensa sitä enemmän siementä seuraavaksi vuodeksi. Kun oli saatu tarpeeksi siemenviljaa kaadettiin syksyisin laajat kasket, jotka seuraavana syyskesänä poltettiin. Usein ei puita hakattu kuin parahiksi puoleen väliin; syysmyrskyt ne kyllä sitte ryskyen kaatoivat. Huhtaa poltettaessa sytytettiin ensin reunat, joista tulen vasta annettiin levitä keskelle. Jyvät sekoitettiin tuhkaan risuja vetelemällä. Halme voi olla siksi suuri, että siitä saattoi korjata parin kolmen jopa viidenkymmenen tynnyrin sadon. Kun suursuomalainen väkineen meni tuollaiselle työmaalle, voitiin taluttaa, kuten eräästä Kukkoisesta kerrotaan, härkää saattuessa että perillä saatiin lihakeitto. Tällaisen suuren metsähalmeen laidalle kyhättiin tilapäinen saunakin, jossa sopi kuivattaa ja puida vilja ja välillä virkistykseksi kylpeä. Vilja kätkettiin tuohilla sisustettuihin kuoppiin „ruispurnuihin“, joista ne tarpeen tullen vietiin talvikelillä kotipirtille. Nauriita oli heillä myös tapana viljellä ja useimmat toivat jo tullessaan nauriin siemeniä.
En saata olla tähän panematta vanhinta tiedonantoa Ångermanlannin suomalaisten elintavoista 1500 luvulla. Johannes Bureus heistä ja heidän rukiinviljelyksestänsä kertoo:[[9]]
„Suomalaisia asuu myös Ångermanlannissa. He asettuivat sinne Kaarle herttuan käskystä paetessaan Flemingin murhia. He raivasivat metsää pelloksi ja saavat kyllä ruista, tekevät korkeita ruishaasioita ja kääntävät kaikki tähät pohjoiseen päin ja tyvet aurinkoa kohden, ettei auringon kuumuus sulattaisi jyviä. Haasia on suuri, leveä ja korkea. Se on metsässä yleisen tien varrella. Heillä ei ole aitoja ollenkaan, ei kaskessa eikä metsässä. Eivät he myös hakkaa suurimpia honkia maahan, vaan hakkaavat kuoren pois pitkin pintaa että tulisi halkoja tervanpolttoon; muun kuivan puun antavat he jäädä jäljelle ja kannot sekä sänki, jonka he leikatessa jättävät, ovat korkeita, sillä toisena vuonna polttaa hän saman oljen sängen ja (kun tuhkaan toistamiseen kylvää?) saa hän enemmän ruista.“
NÄKÖALA HOLLANNIN KYLÄSTÄ SUOMALAISMETSILLE V. 1905. Väinö S—n valok.
Tämä kuvaus soveltunee ehkä osaksi eteläisempiinkin metsäsuomalaisiin ja heidän kaskiviljelykseensä. Muuten saatiin samasta kaskesta jopa viisikin satoa. Ensi vuonna poltettiin havut, toisena oksat, kolmantena rungot.
Alaa oli metsillä Ångermanlannista Värmlantiin aluksi yllin kyllin sekä kaski- että metsästysmaiksi. Jokunen tuhatkunta henkeä ei sellaisilla saloilla suurin tuntunut. Mutta eipä läheistä naapuria metsien yksinäisyyttä rakastava tulokas halunnutkaan. Niinpä eräs suomalainen „Pitkä Risto“, valittelee, että luvatta on asettunut hänen vasikkahakaansa ihmisiä, kun pari kulkijaa majaili penikulman päässä hänen pirtistään.
Omituinen piirre tulokkailla oli, etteivät koskeneet mielellään lähettyvillä oleviin metsiin, vaan etsivät kaskensa monien penikulmien päästä kotipirtistänsä. Syynä oli ahneus. Tahdottiin ehtiä ottaa viljaa kauempaa ennen muita, sillä kyllähän kotitienoot myöhemmin ennätettäisiin koluta. Vieläpä niin myöhään kuin 1821 huomasi Gottlund suomalaisten joskus etsivän kaskimaita 3—4 penikulman matkan päästä asumuksiltansa.