Tuosta kateudesta on olemassa monia kaameita tarinoita. Kerron erään: Vilhulan perusti Uolevi Vilhuinen, joka tuli Nya Kopparbergistä 1650. Hänen veljensä Antti muutti sinne vähää myöhemmin. Muutaman penikulman päässä Kinsyönissä oli Heikki niminen naapuri, joka muun muassa oli seppä ja hyvä pyssymies. Antti pani poikansa Heikin luo oppimaan pyssyä käsittelemään. Eräänä päivänä meni Antti katsomaan, miten pojat ovat ampumataitoa oppineet. Kun parhaillaan ammuskellaan pilkkaan sanoi Heikki toiselle pojalle: „Määpä jukkokaula minun piippuuni valkiata hakemaan!“ Isä sutkautti sananparren: „Mies nimen kantaa, koira nimen panoo“ (antaa?). Silloin Heikki käänsi pyssyn Antin rintaa kohti sanoen: „Nyt minä tien sen kuin seihtemän aastaikoa olen aatellunna“ ja läväytti kuulan ukon sydämeen. Oli näet kateellinen siitä, että toinen oli asettunut samoille metsille asumaan.
Ensimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti savupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme tilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän sadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää tuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän puolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon keskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli palanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt menemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se kun on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja leipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten että tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa katosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa, jossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja lännenpuolisissa seinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea valoa tupaan. Kylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin lykättävät luukut akkuna-aukon peitteenä.
Permantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista hirsistä tehty lattia.
Välikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli tuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja.
Huonekaluja ei käytetty moniakaan.
Etelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki. Peränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä istuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä, usein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää oksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan. Ne ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä pölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi vanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella varustettu.
Sänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet oksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla, vaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat riisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla vasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat.
Suomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä hän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet ylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia katto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista ja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän myös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja.
Pirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko, sanko sekä lautanen.
Tuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin virsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y. m., ja tuohista voi käyttää yksin patana ja kattilanakin.