Tällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää viljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja siihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua, kansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja myös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan kolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat kansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan Pohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan Huitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan Gunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun he eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän mailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he saaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia eroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille, liiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“
Vuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He löysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai ilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän käsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista metalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi meren tuolle puolelle.
Mutta mitäpä töistä, jos Skandinavia sittenkin sai huonon kansanaineksen — alemman rodun — keskuuteensa? On totta, että metsäsuomalaiset naapuriensa kera kävivät monta veristä partioretkeä ja että jokunen ruotsalaistalo kostoksi tuleen tuprautettiin. Mutta itsehän he ensiksi alkoivat metsäläisiä vainota ja ahdistella, vaikka nämä mielestänsä laillisesti olivat asumattomille erämaille asettuneet. Riitoihin ovat ruotsalaiset talonpojat ainakin yhtä paljon syypäitä kuin uutisasukkaat. Ja niinhän muuten aina on käynyt, että maan vanhat asukkaat katsovat oikeuksiansa loukattavan, jos joku asettuu vaikka kuinka kaukaisille takamaille, joita tiettävästi ei kukaan omista: Uusi tulokas muka haaskaa metsänriistaa, turmelee kalavedet — on rosvo. Kun joku häädettiin asumuksiltaan, tuli hänestä tietysti irtolainen työntekijä ja niitä ei Ruotsin valtakunta kärsinyt maalaisväestön keskuudessa. Viranomaisten silmissä näyttivät vähitellen kaikki suomalaiset irtolaisilta „lösfinnar, drevfinnar“, joilta ei odotettu muuta kuin konnantöitä ja jotka oli kaikki häädettävä muutamien harvojen pahantekijöiden takia.
Eräs ruotsalainen kertoo siitä, miten suomalaiset joutuivat huonoon huutoon:
Rauhattomina aikoina ja niiden jälkeenkin monasti sotilasparvet samoilivat pohjoisessa Värmlannissa ja muuallakin. Nämä rosvosivat taloja ja karjamajoja Ruotsissa ja Norjassa, olivat ne sitten ruotsalaisten tai suomalaisten. Mutta aina nimitettiin rosvoja suomalaisiksi, vaikka näidenkin yhtä hyvin oli oltava aseissa ja taisteltava noita otuksia vastaan.
Samaten sattui usein, että pahantekijät Norjasta tulivat Ruotsin metsille ja päinvastoin ja asettuivat suomalaisten keskuuteen, ilman että nämä tiesivät mitä aineksia olivat korpimaille saaneet. Kun rosvo joskus suomalaismetsiltä tavattiin, saatiin uutta aihetta metsäläisten moittimiseen.
Onpa myöhäisiltäkin ajoilta kuvaavia esimerkkejä siitä, miten he joutuivat pahaan maineeseen:
Säätyhenkilöt kävivät tullirajoista huolimatta Norjan kera kauppaa. Sinne vietiin ruutia, viljaa, rautaa ja tuotiin kahvia y. m. Kuljettajina käytettiin suomalaisia, jotka joko eivät yksinkertaisuudessaan vääryyttä käsittäneet oikein, tai olivat tehtaiden torppareina — niinkuin esim. Letoforsissa — pakotetut kuljettamaan mitä vaadittiin. Isännät ottivat rahat, mutta suomalaiset saivat syyn. Jos joskus herra oli joutua ahtaalle, lähetettiin torppari, joka olisi ollut pakotettu häntä vastaan todistamaan, yksinkertaisesti tiehensä.
Ainoa ala, jolla suomalaisten rehellisyys koko yleisesti näytti olevan höllällä, oli metsillä ansaitseminen. Kaskettiin, kielloista huolimatta salavihkaa missä vain luultiin sopivan, ja metsäkaupoissakin kehkeennyttiin myöhemmin koko oveliksi. Ei heihin kaikkiin pystynyt vielä viime aikoinakaan, ettei metsä ollut yhteistä omaisuutta, josta ainakin sai tarveaineksia mielin määrin ottaa. Kun eräältä Gräsmarkin ukolta kerran kysyttiin, mistä hän saa myömänsä tuohet, vispiläkset, vasupäreet y. m., vastasi ukko pahastuneena: „Eipä se sinuun kuulu, en saanut metsää silloin kun jaettiin, siksipä otan niistä kaikista ja otan mitä tahdon.“
Ruumiillisesti ja henkisesti ei ole kukaan väittänyt näiden metsien uutisasukkaiden olevan huonompaa rotua kuin ympärillä olevat naapurit. Yksimielisesti tunnustavat naapurit heidän olevan voimakasta, sitkeätä ja uskomattoman tervettä väkeä.