Etenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan, aika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet mäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille sammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja mustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta käy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin lopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan, katoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on ensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi.
Metsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja siitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat olleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian tiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa huomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja leikata, ja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin oivaltaa, ettei ylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven Lönborg sanoo: „Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen vahingollisia seurauksia on suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan suomalaisten muinaisilla kaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä meidän päivinämme Skandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä mainitaan, että Klarjoen itäpuolisilla harjanteilla pohjois-Värmlannissa on paljon huonommat metsät kuin länsipuolella, vaikka niistä ei olekaan koskaan kohonnut suomalaisten kaskisavut.
On kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi leivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan siellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat jokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin vuoksi.
Suomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä suinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä. Niinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo vuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23 tynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20 tynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme neljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo silloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla oli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14 nautaeläintä ja 19 lammasta.
Helsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta. Peltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa. Näillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70 vuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun irtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads Veckoblad“:
„Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui metsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten laajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta raivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään ilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan kelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti ihanalla sadolla.“
Vasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein vauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien pellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus, osaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa.
Kaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet viljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu, ettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla tynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon, huomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka pyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen usean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin peltomaan.
Tunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun ovat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että kuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen mainitsemani Magnusson puhkee sanomaan:
„Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet viljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä ilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu ja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä vihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on sellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että kangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa sittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta.