AUTIOKSI JÄÄNEITÄ SUOMALAISTEN SAVUPIRTTEJÄ POHJOISEN NYSKOGAN SALOILTA. V. 1905. Väinö S—n valok.
Kun 1905 kiertelin metsillä, ei useassa pirtissä millään ehdolla otettu maksua, kun olin vanhaa „släktoa“ (sukua) ja heistä oli niin erinomaisen hupaista tavata joku vanhasta kotimaasta. Asuin Mullinkeärnän Juholassa viikkokauden, mutta oltiin oikein pahoilla mielin, että tarjosin maksua. Maisteri Lauri Kettunen, joka sittemmin on parikin kertaa ollut Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä tutkimassa, asui niinikään Juholassa kuukauden päivät, ilman että siitä huolittiin minkäänlaista maksua. Koko ajan kestitettiin häntä, samaten kuin minuakin, niinkuin kaikkein rakkainta sukulaista. Rusalassa, jonka kuvan olen liittänyt kirjaseeni, suuttui tuo „vanha gub“, kun maksua tarjosin. Hän saatteli minua pitkät matka metsillä, — uhkailipa, vaikka oli 77 vuotta hartioilla, tulla vanhaa kotimaata vilkaisemaan.
Lehtori Segerstedt kertoo, että hän parahiten sai tietoja ja esineitä, joista ei muuten olisi luovuttu, kun sanoi niiden tulevan Suomeen.
Ehkeivät tuollaiset piirteet muista ole kansallistunnon ilmaisuja, mutta ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos jäykkä metsäsuomalainen rupeaisi pitämään pöydässä, lasia kohottaen, mairittelevaa puhetta — silloin ei tuntisi olevansa enää kotona heimolaisten parissa, missä ei jaarituksia tarvita. — Olisi hupaisaa tietää, ottaako meikäläinen ruotsia puhuva rannikkorahvas vento vieraan meren tuolta puolen sukulaisena vastaan, ellei häntä kansanopistossa, nuorisoseuroissa j. n. e. juuri siihen ole opetettu, ja tokkopa sittenkään, ellei ole kyseessä virallinen käynti juhlapuheineen.
Huvittavaa olisi arvioida, onko suomalaisasutus ollut Skandinavialle hyödyksi vai vahingoksi ja ovatko metsäläiset ansainneet sellaisen kohtelun, kuin heidän osaksensa Skandinavissa tuli.
Katsahdahan kirjaseen liitettyä karttaa ja vertaa noita alueita johonkin Skandinavian karttaan, johon on merkitty, minkälaisella maaperällä nuo suomalaisasutukset ovat. Ne ovat keskimäärin n. 200 metriä merenpinnan yläpuolella olevia havumetsiä kasvavia ylänköjä. Maaperä on täynnänsä viertokivi- ja sorakenttiä, joita ei niin vähällä vaivalla pelloiksi muuteta, mutta ne kumminkin työntävät rinteiltänsä uhkeaa havumetsää. Keskiajalla eivät ruotsalaiset noille ylängöille yletyttäneet viljelystänsä. He muokkasivat uutismaiksi vain jokilaaksoja, sillä niistä ei ollut paljo muuta vaivaa kuin metsänkaato ja juurien poistaminen. Sitäpaitsi oli jokia pitkin helppo olla yhteydessä muun asutun seudun kanssa.
Kivikkoharjun pelloksi muokkaaminen on mitä vaivalloisin työ. Useat pellot ovat olleet, käyttääkseni Sven Lönborgin sanoja, huononpuoleisesti kivitetyn kadun kaltaisia. Kerrotaan eräälläkin peltotilkulla olleen yhtä monta kiviröykkiötä kuin vuodessa päivää. Ja maaherra Wingård tietää näistä pelloista viisivuotiskertomuksessaan 1828: „Nuo pienet pellot ovat täpötäynnä 6—7 kyynärän korkuisia kivikasoja, jotka ottavat miltei yhtä suuren tilan kuin kivistä perattu maakin“.
Äskenmainitsemani Lönborg huomauttaa, Värmlannin läänin viljelystä osoittavien karttojen perusteella, miten ruotsalainen asutus hämmästyttävällä tiukkuudella seuraa vain jokilaaksoja ja alavia savi- sekä multamaita. Esim. Dal-joen partaalla tuskin pienikään ruotsalainen pellontilkku „uskaltaa ulettua jokilaakson ulkopuolelle“. Suomalainen asutus sitävastoin, jatkaa hän, „pysyttelee miltei yhtä säännöllisesti ylängöillä ja välttelee vesistöjä sekä laaksoja“. Syynä tietysti on erilainen viljelystapa.
Tuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset metsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin kaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella Ruotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino silloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle kaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä viljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei ole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi maaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli kaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä rehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime vuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja Emtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle metsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta.