Kun matkoillani kysäsin muutamilta varakkailta, jo neljänkymmenen korvissa olevilta, miksi eivät olleet menneet avioliittoon — eräässäkin rikkaassa talossa oli haltiana kolme naimatonta veljestä ja yhtä monta sisarusta — vastattiin, että kun ei ole suomalaista ollut tarjolla, niin eipä tuota ruotsalaistakaan viitsi ottaa.
Usein solmitaan monta polvea peräkanaan avioliittoja niin läheisten sukulaisten kesken, että siitä on ollut seurauksena suvun turmio, joka enimmäkseen näyttäytyy siten, että alkaa ilmaantua pelottavan paljon mielenvikaisia.
Suomalaisten huonona puolena mainitaan ylenpalttinen tupakan ja viinan nauttiminen. Huutokauppatilaisuudessa esim. on koolla — niin Leikvattnalta kerrotaan — sankka väkijoukko. Miehet huutavat esineitä, lahjoittaaksensa ne sitte takaisin vararikon tehneelle, jolta vastalahjaksi saavat viinoja. He juovat kunnes väsymys valtaa ja urohot vetelevät unia lattioilla ja seinustalla. Vaikka humallutaankin, ei tappella, vaan pakistaan kaikessa sovussa.
Kaikkialla ovat metsäsuomalaiset hyvin hitaita johonkin uuteen; epäillään näinkö se mihinkään kelpaa. Kirkon lämmitysjuttu voi kestää vuosikausia, ennenkuin saadaan metsäläiset siihen vakaumukseen, ettei tuossa kamiinassa ole mitään jumalatonta. Tuo hämäläinen pitkäveteinen harkitseminen ja tyytyväisyys omaansa on niin silmiinpistävä, että sen huomaa kaikkialla. Norjan puolella asuvista huomauttaa Ole Matson: „Harvoin näkee suomalainen pirttiä tai sahroja, jotka olisivat hänen omiansa paremmat, ja vaikkapa olisivatkin, niin hän niitä epäilyksellä katselee. Arveleepa vain: Vieraat paikat, vieraat kojeet.“
Vasta sitte, kun kieli on unohtunut, sulaa tuo omintakeisuus ja luonteenominaisuus toisessa ja kolmannessa polvessa jonkun verran, mutta ei näy häviävän ennenkuin seka-avioliitossa syntyneissä.
Kansatieteellisiä omituisuuksia säilyy vielä monet vuosikymmenet sen jälkeenkin, kun muuten ollaan täysin skandinaveja. Joku koivikko, josta ei muuten näytä olevan hyötyä, poltetaan kaskena ja riihitetään sekä puidaan kuin Suomessa ikään, varstoin, seinäänlyöjien ja pärevalkeanpitäjäin avulla. Ollaan käteviä tuohista valmistamaan vanhaan hyvään tyyliin jos jotakin tarvekalua. Vanhat ruokalajitkaan eivät ole unohtuneet. Etäisistä korpisoista tehdään heinää vanhaan totuttuun tapaan. Suon, josta aiotaan korjata heinää, annetaan olla joka toinen vuosi kesantona, lehmänlaitumena, joka toinen vuosi sitä vartioidaan, kun aiotaan niittää. Heinänteossa väistyy ylen hitaasti mikään tarvekalu, tapa tai merkillepano uuden tieltä. Ei tahdota käyttää kuormituksessa heinähankoa haravan sijassa ja kantovitsa ei väisty parempien kuljetusvehkeiden tieltä. Haasiatkin törröttävät jättiläiskokoisina ja lehdentaitto tapahtuu samaan malliin kuin parisensataa vuotta sitten. Vuosisatoja vanha kulttuuri ja tavat ovat syvemmin syöpyneet veriin kuin kieli.
On väitetty, etteivät suomalaiset enää viime vuosisadan puolivälistä alkaen olisi vähääkään välittäneet äidinkielestänsä ja ettei heillä olisi kansallistuntoa. Niinpä K. B. Wiklund — nykyään Upsalan yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori — joka teki 1894 turistiretken Värmlantiin, arvelee[[35]], etteivät suomalaiset edes ajatelleet sellaista vähäpätöistä asiaa, kuin äidinkielensä kuolemaa ja ettei heillä tapaa kansallistuntoa. Sen asian suhteen on parasta yhtyä hänen mielipiteeseensä, „ettei siitä asiasta pääse niin helpolla selville“ ainakaan muukalainen. Huolimatta siitä, että tuo ruotsalainen tutkija pitää metsäsuomalaisia äidinkielestään aivan välittämättöminä, kertoo hän itse, että nopeasti heihin tutustui ja että hänet otettiin mitä ystävällisimmin vastaan etenkin sen vuoksi, kun ilmeni, että hän puhui suomea!
Suomalainen Torsten Aminoff kertoo matkoiltaan 1871, että hänen luonaan kävi „joukoittain suomalaisia, jotka olivat kuulleet minun siellä olostani ja joidenka teki mieli rookata Suomen herroa“.
Pari helsinkiläistä neitiä kävi samana vuonna kuin Wiklund metsillä ja pitivät he hartaushetkiä suomeksi. Useassa talossa kyseltiin tämän kirjoittajalta, tunsinko heitä ja puhuttiin heistä mitä suurimmalla kiitollisuudella ja lämmöllä.
