„No ei hätää, kunhan vain alatte autella.“
Muuan ruotsalaisen sanoo heidän puhetavastaan:
„Suomalaisten huomaa tavallaan olevan ujostelemattomia ja vapaita puheissaan ja vastauksissaan silloin kun he vento vieraan kanssa juttuihin antautuvat.“
Muuten kuvataan nykyajankin metsäsuomalaisia vapautta rakastaviksi. Valitetaan etteivät edes rengit kunnioita isäntäänsä (Ockelbosta), ja että suomalaiset mieluummin näkevät nälkää kuin tahtovat alistua kenenkään komennettaviksi. Niinpä usein oli „järjestysvallan hajoitettava suomalaisilta pirtit, kun Mitanderosorsin tehdas perustettiin, ennenkuin he alistuivat päivätöitä tekemään“.[[34]]
Tämä yksilöllisyys, jolloin ei ketään tahdota, niinkuin skandinavialainen sanoisi, kilvelle kohottaa, olemaan suuna ja päänä, on saanut aikaan sen, että metsillä ei ole sanottavasti mitään luokkarajoja. Kaikki pitivät toisiansa samanarvoisina ja sinuttelevat, olipa vieras ken tahansa. Ja jos joku kovan kohtalon vuoksi joutuisi puille paljaille, kohdellaan häntä metsillä, jos missään, ystävällisesti. Ani harva poikkeus vain tästä on, nimittäin Gruen metsillä, jossa muutama suomalainen — vaikkeivät tahdo enään suomalaista syntyperäänsä tunnustaa — on norjalaisia alkanut apinoimaan siten, että ovat hankkineet itselleen oikein suurtilat, ehkä keinottelulla, ja sitte röyhkeilevät komeudellaan ja norjalaisuudellaan, pitäen itseään parempina ihmisinä. Kuljeksijana teininä kun heidän mailleen matkasin, huomasin olevani tekemisissä röyhkeiden, kerskaavien tilanomistajien kanssa; eivätpä edes kärsineet, että huomautin heidän olevan suomalaista sukujuurta — ja mahtavatkin he kuulua johonkin jaloon, yleismaailmalliseen rotuun, josta kaikki luontaiset hyveet on tyystin kitketty ja he prameilevat germanilaisen kulttuurin valevaipassa.
Suomalaiset ottivat muinen raskaimmat työt tehdäkseen ja niin tekevät he vielä tänään päivänä. Niinpä kerrotaan Leikvattnan pitäjästä, että suomalaiset menevät ansiotöihin aina Smålantiin ja Östergötlantiin saakka „missä elävät raskaassa työssä, hämmästyttäen paikkakuntalaisia yksinkertaisilla ja kestävyyttä kysyvillä elintavoillaan metsämajoissa. Heillä oli sellainen kyky ajaa suuria hirsikuormia, ettei muiden kannata yritellä kilpailemaan“.
Norjan Solörin metsiltä kerrotaan katovuosina suurien joukkojen menevän tukinuittoon Österdaleniin, Tröndalageniin, Gudbrandsdaleniin, jopa aina Jämtlantiin asti. Uittoajan päätyttyä suomalainen tallustelee kolmisenkymmenen penikulman matkan kotipuoleensa, tuohikontti selässä ja 50—150 kruunun säästöt omaisten varalle.
Norjalaiset antavat niinikään nykyisistä metsäsuomalaisista arvostelun, ettei „ketterämpää väkeä metsän kaatoon, tukinajoon ja uittoon ole“. Tukkitöitä riittääkin, paitsi kesäsydäntä, vuodet umpeen. Meikäläisille lienee tarpetonta kuvailla niitä vaivoja, joita tukinuittajat korpimailla etäällä ihmisasunnoistansa saavat kokea nuotioittensa ääressä, paukkuvissa pakkasissa, tuulissa ja sateissa, kevätjäissä kahlatessaan vyötäisiään myöten.
Itsepintaisia ja itseensä luottavia he ovat äärimmäisyyteen asti. Pari suomalaista joutuu yösydämenä väittelemään, kumpi on tarkempi luodikolla ampumaan. Silloin toinen sieppaa luodikkonsa, ja akka hoi, suoraan vuoteesta katolle seisomaan palava kynttilä kädessä, ja mies pamauttaa sen pihamaalta sammuksiin.
Eri tahoilta on Segerstedtin kokoelmissa tietoja, etteivät suomalaiset vielä nykyäänkään mielellään solmi avioliittoa ruotsalaisten kera. Äplebon suomalaisista sanotaan etteivät he mielellään taalalaista aviokumppaniksi ota, vaan hakevat sellaisen mieluummin vaikka Värmlannista saakka, kunhan vain saavat suomalaisen.