Kohtelias ja iloinen norjalainen, joka muutti metsille, valitteli: „Kun tapaan naapurejani, näyttää siltä kuin olisivat he äkämyksissään, enkä tiedä koskaan, tahtovatko he minua puhutella vai puskea“.[[33]]
Eivätpä siis olleet kolmessa sadassa vuodessa paljon luonteeltaan siinä suhteessa muuttuneet. Aminoff näet juttuaa seuraavan tarinan: Kerrotaan muun muassa, että kaksi veljestä „Rautalammin pitämästä“ oli muuttanut Vermlantiin, jossa he asettuivat toinen Nykiin, toinen Kinsyöniin, mitään toisistaan tietämättä, ennenkuin he rookasivat (= tapasivat) toisiaan Yttör-järvellä, jossa he molemmat olivat kalastamassa. Ensi päivänä eivät he puhutelleet ensinkään toisiaan. Kinsyönillä asuva veljes kun tuli kotiinsa, niin hän toimitti akalleen, että hän oli nähnyt Tahvoin. Akka kysyi: olitko sinä sen puheilla. Mies vastasi: eipä se virkanna mulle mitään, enkä minäkään sitä puhutellunna.
Lukiessani tiedonantoja, miten metsäsuomalainen väliin talvella istuu puodissa puoli, jopa kokonaisenkin päivän, kun on joutunut pikkuostoksille, muistan miten Myrskylän miehet hevosenkenkänaulojen ostolla koipiaan roikuttelivat puolisen päivää kauppiaan jauholaatikon syrjällä ja lopulta mutisivat: „Pitää yrittää vähitellen täst' kotia päinkii vänkimää“.
Keskustelutavassakin esiintyy aito hämäläisyys. Eräs ruotsalainen tyhjänrupattaja virkailija ihmettelee, kun hän kysymykseensä: „Mitä pidätte uudesta papista?“ saa vastauksen:
„Eipä tuo nokkaa poikki pure.“
Hän kyselee toiselta suomalaiselta. Vastaus:
„Tunteepa tuo eron mustan ja valkean välillä.“
Gästriklannista kerrotaan seuraava hämäläistä hätiköimätöntä luonnetta kuvaava juttu:
Ajetaan karhua pesästään. Se hyökkää suomalaisukon kimppuun lyöden hänet allensa. Toinen kysäsee:
„Mitenkäs sinun siellä käy?“