Näistä sekarotuisista on ruotsalainen Johan Magnusson saanut tällaisen käsityksen[[32]]:
Sekaantumalla ruotsalaisiin ovat suomalaiset tulleet sekä paremmiksi että huonommiksi. He ovat tulleet paremmiksi siten, että muuttuvat vähemmän eripuraisiksi, vähemmän vanhoillaan olijoiksi, veltoiksi ja välinpitämättömiksi; he tulevat harkitsevammiksi, ripeämmiksi ja toimeliaammiksi, eivätkä välitä vain hyödystä, mutta myöskin siitä, mikä on hauskaa ja kaunista; he ovat vähemmän juoppouteen taipuvaisia ja hurjia, jos heitä suututetaan, vaarattomampia vihollisia, mutta myöskin samalla huonompia ystäviä. Heidän intohimonsa lauhtuvat ja he ovat kainompia, tervehtivät ihmisiä ja ovat sirompia käytöksessänsä, parempia maanviljelijöitä ja käsitöihin kykeneviä sekä hoitavat hevosiansa paremmin. He ovat tiedonhaluisempia, ja vastaanottavaisempia mitä tietoihin, sievistelyyn ja sivistykseen tulee ja harrastavat yhteiskunnallisia asioitamme, ovat lainkuuliaisia alamaisia, vähemmän sulkeutuneita j. n. e.
Mutta he ovat myöskin huonontuneet siten, etteivät tahdo elää niin köyhissä oloissa ja yksinkertaisesti kuin ennen, ovat tyytymättömämpiä, epäluotettavampia ja kateellisia; joskus muuttuvat he käteviksi petkuttelijoiksi, eivätkä enää ole niin rehellisiä kuin ennen töissään ja toimissaan. Yritteliäämpiä he ovat, mutta eivät enää kestäviä. Sekoituksen kautta ovat tavat ja luonne lauhtuneet, mutta useinkin yksinkertaisen, hyväntahtoisuuden, hyväluuloisen rehellisyyden kustannuksella.
Lienee syytä antaa ruotsalaisten ja norjalaisten kuvailla metsäsuomalaisia sellaisina kuin he näitä 1850—80 tienoilla näkivät — vieraan silmäänhän sanotaan eri kansojen merkillisyyden paraiten pistävän, etenkin huonojen puolien. Segerstedtin kokoelmissa on näitä havaintoja koko viljalti. Kuvaavimpia huomioita en saata jättää kertomatta, sillä ne valaisevat metsien kansaa monin verroin paremmin kuin ylimalkainen kertojan hahmottelu, olkoon se vaikka kuinkakin puolueeton ja muka hyvin esitetty.
Eräs tiedonantaja kertoo Oomotista: Vain ani harvoissa huomaa suomalaisen syntyperän: he ovat lyhytkasvuisia, uskomattoman terveitä, vähemmän siistejä, äkkipikaisia sekä taipuvaisia taikuuteen.
Etelä-Finnskogan kuvailija puhkee sanomaan: Tuskinpa lienee toista kansaa, joka voi kärsiä nälkää ja hätää siinä määrin kuin suomalaiset, mutta ei myöskään kansaa, joka niin kohtuuttomasti voi syödä, ei ole kansaa, joka voi kestää pakkasta paljas paita vatsan peitteenä, mutta samalla voi heillä savupirteissään olla kuumuus, jossa muut tuskissaan ähkyisivät. Ei mikään kansa toisina vuodenaikoina, jolloin ei ole juuri kaikkein välttämättömimpiä töitä, ole niin laiskottelevaa, mutta ei myöskään kansaa, joka olisi niin ahertelevaa ja sitkeätä, kun niikseen tulee.
Eri tahoilla valittavat ruotsalaiset, että suomalaiset vielä äidinkielensä unohdettuansa pitävät metsiänsä pikku-Suomena ja itseänsä eri kansana. Malungasta esimerkiksi sanotaan:
Ei kukaan tahdo kavaltaa toistansa. Mitä on tehty, sitä ei levitetä muuanne, etenkin jos siitä koituisi ikävyyksiä. Mitä toisella harjulla tapahtuu, tiedetään kyllä toisella, mutta kauemmas ei se pääse. He pitävät itseänsä eri kansana ja siksipä on heidän mielestänsä vedettävä yhtä köyttä. Vieraalle he ovat avuliaita ja vieraanvaraisia, mutta ellei hän kuulu heihin, kohdellaan häntä aina jonkunlaisella salaperäisyydellä.
Toinen kertoo heistä: Vastaantulijaa eivät he tervehdi, eivätkä ota lakkia päästänsä astuessansa sisälle. Pirttiin tulija istuu kauan vaiti ellei häntä puhutella. He ajattelevat kauan ennenkuin mitään puhuvat ja ovat surumielisempiä ja sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset, mutta eivät koskaan epärehellisiä, ellei metsäkaupoissa.
Samaan suuntaan kertoilee Ole Matson Solörin suomalaisten luonteesta: He ovat vaiteliaita ja hiljaisia, eivätkä pyri alkamaan keskustelua vieraan kanssa. Mutta kun hiljainen odotusaika alkaa olla ohi voipi seurata pitkähkö ja tuttavallinen pakinoiminen ja kestitseminen, joten äänettömyys ei johdu vastenmielisyydestä ja nurjuudesta, vaan on se isiltä peritty tapa.