Avaruuden portilla

HELGE LINDBERG GRANIITISSA

Kalliolla tässä kerta
istuin, leikin Boddhisatvaa,
kuulin messuavaa merta,
humisevaa honganlatvaa.
Lauloi lokit päällä pääni,
paistoi päivä elämääni.

Meren, kallion ja taivaan
kolmisointu itse olin,
otin osaa onneen, vaivaan
maan, sen kamarata polin.
Kyti tähdet päällä pääni,
suusta haastoi Herran ääni!

Äkin sammui suuri haave,
riutui lieska rinnan nuoren:
olen kylmä kiviaave,
ihmissatu alla vuoren!
Olen itse olematon,
laulu meren lakkaamaton!

I

Alussa aikaa ollut ei, ei paikkaakaan,
ei maailmoita, auringoita taivaan,
ei yötä, päivää, kumpaakaan.
Vain vihan-lemmen tuli kyti sydämenä kaaoksen;
se lieskaan leimahti ja syntyi valkeus,
ja kaaoksesta kirpos maailmoita
ja tähtiä ja auringoita!
Ne vihan tuli työnsi.
Mutt' kaipuu, kiintymys
ne sitoi alkujuureen,
ikuiseen keskusvoimaan suureen,
mi valon armon niille myönsi.
Ikuinen rakkaus ja viha —
ne kaksi voimaa jäivät kaikkiin tähtiin
ja ikuisesti vastatusten nähtiin.

II

On mittaamaton taivahitten työ.
Käy tähtilaumat avaruutta matain,
on kulku raskas ikuisuuden ratain,
ei pysy päivä, tummuu, tulee yö,
ja ahnahasti aikaa aika syö.
Sen voima sammumatta säilyy, riittää:
vuostuhat perillisen siittää,
min lähtöhetki jälleen lyö.