Sylissään maata kantoi avaruus,
ja siellä, täällä loisti tyyni tähti.
Välähti taivahalla tähti uus
ja kiertotielleen avaruuteen lähti.
Hymyivät hiljaa ääret avaruuden,
kun tähdet joukkohonsa saivat uuden.
On taival pitkä taivaan vaeltajain,
sen tiesivät jo tähtein vanhimmat:
he Kaikkeuden merta matkaavat,
välillä Ikuisuuden äärten, rajain.
Etäällä toisistansa tähdet harhaa,
mik' Idän, mikä Lännen tähtitarhaa,
toiselleen mikä tuskin häämöittää,
mik' ijät kaiket vierahaksi jää.
Rataansa rajatonta vaeltamaan
käy tähti uusi, vastasyntynyt.
Sen vuoro onhan alkaa vasta nyt
ja Kaikkeuden kulkuun käydä samaan.
Sen täytyy jaksaa aikain loppuun hamaan
ja kulkuhunsa olla kypsynyt.
Kun kyllin on se kerran välkkynyt,
yö suuri saapuu hehkun sammuttamaan.
Mutt' tähden vastasyntynehen rataan,
sen eläessä nuorta unelmataan,
on käynyt kerran toisen tähden tie.
Niin outo voima radat yhteen vie.
Välähtää kirkkahammin kumpainenkin —
Voi tähti olla sydän ihmisenkin!
YMPÄRI AURINGON
Ah, armas, ympäri auringon
niin kaunista kaksin kiitää on;
yhä tähtien tarhoja kimmeltää,
ja taivaiset taipalet taakse jää!
Yli tyhjyyden kuilujen huimaavain
me kiidämme korkeaa tietämme vain
läpi yön, läpi tummien taivahien,
suursaatossa tähtien tuhansien.