— Lähdetään vaan, sieltä savu oli, — myönsi Inki ilostuen Heikan ilmoituksesta. — Eihän tässä vielä ole nähty koko erämaata. Saatpa nähdä, että siellä loppuu ikävyys. Käydään niin kaukana kuin erämaata riittää ja jousi otetaan mukaan. Ajetaan pois ne, jotka ovat uskaltaneet meidän maalle tulla!
Päätetty ja tehty.
He soutivat Rajasaarelle, jonka petäjässä oli kolmen kylän rajapaikat. Pyhällön haapionalaan kuului määrätyt kalavedet ja kalaveden rannalta oli heillä oikeus ottaa maata eli "oravimetsää" niin pitkälle kuin arvasivat, kunhan eivät poikenneet muitten kyläin vesille ja niiden oravimetsiin. He läksivät Rajasaaren hongalta matkalle myötäpäivään lyöden pilkat saarien ja niemien puihin ja joutuivat sitten suureen metsään, missä he ottivat suunnakseen Majalahteen putoavan ojan noron, aikoen omistaa maata sen molemmin puolin. Puusta puuhun veistivät he pilkkojansa tavallisesti kuusi pilkkaa paikkaansa. Heikka tiesi sanoa, että se oli isien pyhä rajamerkki, jota vieraan ei sopinut rikkoa. Tällä tavoin aikoivat he pyhittää itselleen niin suuren pilkanmaan kuin päivässä ehti mennä perille ja toisessa palata. Ellei kukaan muu ollut ennen heitä salossa otuksia ampunut ja merkkiänsä puihin pannut, oli metsä heidän.
Niin tulivat he itse maanselälle, jonka ylimmällä harjulla seisoi rivissä rajuja honkia, niinkuin jättiläisten tekemä valtakuntain raja. Toisella puolella näkyi outoja lakeita metsämaita ja keltaisia nevoja, joiden rannat siintivät niinkuin matalat pilvet, ja toisella puolella, josta he olivat tulleet, painuivat rinteet ja kukkulat yhä alemmaksi. Aivan allansa näkivät he metsän keskellä mätäsrantaisen salojärven, josta he arvasivat Majalahden ojan alkavan. Mutta mitään epäiltävää eivät he vieläkään löytäneet. Ei missään savua, ei ihmisasuntoa.
Täältä oli heidän palattava takaisin ja he alkoivat laskeutua alas järvelle. Heikka valitsi metsästä pilkkapuita. Silloin kuuli hän äkkiä Ingin luikkaavan metsästä, että hän oli löytänyt halmeen.
Siellä oli suuri, vasta poltettu ja kylvetty halme keskellä heidän metsäänsä. Heikka ja Inki olivat kuin puulla lyötyjä. Myöhään iltaan kulkivat he kasken ympäristöillä, mutta missään ei näkynyt majaa eikä pilkkoja eikä muita tuntomerkkiä, joten kaski nähtävästi oli tahallisesti tehty tähän piiloiseen paikkaan. Sen omistaja oli kadonnut — hänestä ei näkynyt enään vähintäkään jälkeä.
Kapea metsäsarka erotti halmeen mustasta salojärvestä. Järven rannalla kuivemmalla kelhäpaikalla oli kaskenpolttajan nuotiopaikka, johon väsyneet rajankävijät jäivät yöksi. Tähdet jo näkyivät viileällä taivaalla ja nuotiotuli loi pitkän loistavan kuvan metsäjärven pinnalle hämärässä syyskesän yössä.
Inki nukkui uupuneen syvää unta, mutta päivän ensimäinen valo herätti Heikan, joka ei kasken tähden saanut unta. Istuessaan kuuli hän selvää ääntä metsästä. Sieltä kuului omituinen tahdikas luskaava ääni, ensin hiljaisesti ja sitten kovemmin ja sitten taas hiljemmin. Heikka nyhtäsi nyt Inginkin hereille. Luskaava hipsutus kuului toisen kerran ja sitten vielä kolmannen. Ihmetellen katselivat nuoret miehet ympärilleen ja vähän matkan päähän järven rannalle ilmestyi metsästä pitkät jalat ja niiden päässä turpea pää ja haarottavat sarvet ja perässä koko ruumis. Kolme komeata harmaata hirveä kahlasi rannalle juomaan.
Pian pääsivät miehet liikkeelle. Heikka konttasi jänterän selkäjousensa kanssa metsään päin, aikoen kiertää vuoren ympäri ja Ingin piti ryömiä lähemmäksi hirviä ja ajaa niitä Heikkaa vastaan. He tiesivät, että järven perässä oli vetelä neva, joten hirvien kiireessään täytyisi kiertää pitkin kangasta vuoren toiselle puolelle.
Poukuttavin rinnoin lähestyi Inki hirviä. Mutta kaikkein tärkeimmällä hetkellä kuului risahdus takaa ja pieni punainen koira lensi nuolena hirvien jälkeen, jotka jo olivat aamuleponsa jättäneet ja hipaisseet metsään.