— Et tiedä sapatista. On ne ostettu anteeksi suuremmatkin synnit. Esi-isäsi ovat jo ammoin maksaneet papille ja piispalle sovintokalat sapatista ja pyhäkala on erämaassa vapaa. Täällä on otettu kala silloin kuin on luoja antanut. Ensimmäiset muikut on viety Jumalan puille ja kalassapa on pysytty.
Hartikka ja Inki saivat Heikan viimein uskomaan ja pyhänä he lähtivät.
He olivat jo karvapuuhkissa ja harmaassa sarassa ja ukko Hartikka istui veneen perässä selkä suorana. Siinä oli koko käräjät, kun he pääsivät karin äärelle.
— Sinut olen kai nähnyt, Kyrön mies, — sanoi Hartikka Tuliparralle, — mutta tätä toista hyvää miestä ja näitä poikia en tunne. Ette ole tämän puolen miehiä.
Savon Matti kertoi avomielisesti, mikä hän oli miehiään. Tiainen oli hänen perintönimensä. Hän oli tullut kaukaa päivän alta. Sanoi voudin kirjalla asettuneensa autiolle erämiehen tilalle, mutta kun hämäläinen omistaja tuli takaisin eikä huolinut voudin kirjasta, oli hän taipunut ilman riitaa maksamaan veron hämäläiselle ja hämäläinen läksi pois. Nämä kaksi jouselle joutunutta poikaa olivat Nikki ja Mikki, kolmas poika, vanhin, oli tänne tullessa jäänyt vävyksi hämäläiseen uutistaloon Metsätaipaleella.
— Kelpaavatpa vävyiksi nämäkin pojat, pitkiä ja koreita ovat, — laski Hartikka leikkiä. — Eivät Hämeen tytöt pelkää tällaisia Savon poikia ja hyvä olisi, kun vanhat riidat sovittaisiin hämäläisten ja savolaisten välillä.
Savon pojat viskelivät rannalla kiviä Ingin kanssa kilpaa. Reippaita poikia ne olivat kaikki kolme. Inki oli Savon poikia pitempi, mutta hoikempi. Nikki ja Mikki olivat hyvin toistensa näköisiä eikä iloisempia vävypoikia olisi mistään saanut kuin nämä kaksi, joiden savunsiniset silmät, leveät suut ja kuoppaset leuvat aina olivat naurussa.
Sovinnossa ryhtyi kukin joukko nuotanvetoon ja täydet nuotanperät kiiltävää vedentavaraa nostettiin rannalle, kunnes yö alkoi joutua. Heikka ja Inki vetivät keitto-apajan, jota vanhat miehet uteliaina odottivat rannalla, ja Savon Matin pojat puuhasivat valkeaa. Mutta leikistä tuli toinen loppu.
Tuliparta lienee erehdyksessä noitunut kaikki kalat naapurien apajiin, sillä hänen oma retuinen nuottansa nousi kerta kerralta tyhjänä vesiperänä. Hän siitä sisustui ja rupesi toisilta vaatimaan kolmatta osaa muikuista, koska muka kullakin talolla oli yhtä suuri oikeus kaloihin. Kun muut tuomitsivat hänet osattomaksi, läksi hän suutuksissaan pois koko apajalta. Toiset antoivat hänen mennä.
— Pahoin taisimme tehdä, kun jätimme Kyröläisen osattomaksi — sanoi Hartikka kalakeittoa syödessä. — Viha viepi viljan maasta, kateus kalan vedestä. Monesta järvestä ovat kalat arkaantuneet pyytömiesten riitain vuoksi.