Yöt päivät mietti Tario sukunsa kohtaloa eikä vaara antanut hänelle rauhaa. Mutta vielä suurempikin surun kuorma painoi vanhan kuninkaan sydäntä.
Loppu uhkasi itse kuningaspolvea. Aina oli Tarion suvun kuninkaalla ollut poika, mutta Tarion ainoa lapsi oli tyttö. Tario oli uhrannut esi-isille ja rukoillut jumalia, mutta se ei siitä parantunut; hänen vaimonsa Riekko oli kuollut ja jättänyt hänelle ainoan tyttären Päivän. Raskaalla mielellä täytyi Tarion tyytyä kohtaloonsa. Varmaan oli Sarakka jumala niin määrännyt. Siitäkin tiesi Tario vanhan Lapin olevan lopussa.
Kuusitoista vuotias oli erämaan kuninkaan tytär, pieni ja hoikkakaulainen mutta rusoposkinen ja kirkassilmäinen, kaikkein mielestä kauniimpi kuin kirjavin tikka. Sanomaton ilo oli vanhalla Tariolla Päivästään, mutta sitä syvemmin kouri joskus kaipio vanhaa sydäntä, kun hän ajatteli Tarion polven loppua sen kukoistuksessa. Vai oliko uusi polvi ja uusi Lappi nouseva Päivästä? Unessa oli Tariolle ilmoitettu merkillisiä tapauksia.
Saapuipa Tariolle kauvan odotettu tieto etelästä. Kuningas ja ritari Kaarle oli ollut pitämässä käräjiä Satakunnassa ja Tario oli sinne lähettänyt liukkaan miehensä Vakaran pyytämään rauhaa ja lakia hämäläisiä vastaan. Nyt palasi lähettiläs hyvillä sanomilla. Tarion piti kuitenkin itse tulla kuninkaan puheille, kun hän ratsasti erämaan ohi Korsholman linnaan.
Ennenkuin Tario läksi matkaan kokosi hän sukunsa salaa uhraamaan Pyhälle vuorelle, joka oli jäänyt Tarjanteen rannalle, kun lappalaiset sieltä ahdistettiin pois. Eräänä yönä kokoontuivat he sinne yksitellen, mikä tuli metsiä pitkin, mikä pitkin järviä varovasti ruuhellaan. Silloin oli oikea lapin ilma, rajupää raivosi metsässä ja myrsky pauhasi mustalla Tarjanteella niin että vesi kiehui kivisillä rannoilla. Tätä pitivät lappalaiset hyvänä enteenä ja iskivät iloisina valkean ukkosen kaatamien puiden lastuihin. Juhlan pidettyä hävisivät he sieltä yhtä salaa kuin olivat tulleetkin.
Pian Pyhänvuoren kokouksen jälkeen otti Tario kirveensä ja keihäänsä ja läksi matkalle Kaarle kuningasta tapaamaan. Mukaan tuli ruma kolmisorminen Vakara ja Päivä. Isän oli täytynyt luvata ottaa tyttö katsomaan rautaritareja ja hevosia. Päivä siitä hihkasi, että räme raikui, ja hyppeli sarkahameessaan, että hopeiset koristukset helskyivät.
Kankaita pitkin kulkivat he länteen päin. Päivän päästä laskeutuivat he jäkälämaalta tuulisille nevoille.
Hetteissä kasvoi pursuja ja joku huonoruokainen heinänkorsi ja siellä täällä kummitteli parrakas vaivaismänty — pieni ja niukka niinkuin itse lappalainen. Nevaa kierteli hitaasti vehkapuro, jonka varsilla kurjet kaahlailivat. Kuivilla paikoilla oli vanhoja raunioita kitiseväin kelohonkain juurella. Sellaisilla paikoilla matkalaiset lepäsivät, sillä Tario tiesi rauniot oman heimonsa omiksi. Mutta kaikki olivat jo hävinneet ja ainoatakaan elävää ihmistä tapaamatta tulivat he määräpaikkaansa Kyrön kankaalla, jossa odottivat Kaarle kuninkaan tuloa.
Vihdoin tuli kuninkaan pitkä ratsasjuoni pitkin harjua ja Päivä näki hyppivät hevoset.
Leirivalkeat viritettiin. Kaarle kuningas istui puun juurella, palvelija kaatoi hänelle viiniä juomasarveen ja huovit syöttivät ratsujaan ja laulella hoilasivat. Lappalaisukko käskettiin kuninkaan eteen ja hän kertoi silloin nöyrästi valituksensa ja pyysi päästä heimoineen kuninkaan suojaan ja veronalaisuuteen. Kaarle kuningas nauroi pienelle Lapin ukolle ja lupasi ottaa heidät kaikki kruunun kotalukuun ja kuninkaan lappalaisiksi, jos he maksaisivat kaloja ja nahkoja kuninkaan voudille.