— Mitä olet kuullut? — kysyi Hartikka puolittain uteliaalla ja puolittain pilkallisella äänellä ja kääntämättä päätään tulesta.
— Että se oli saanut kiven kuplaamaan veden päällä ja sillä tavoin purjehtinut järven yli ja oli lapinnuolella ampunut kuoliaaksi kenen hyvänsä. Kerrotaan Tarion upottaneen lähteeseen kattilan täyttä hohtavia hopeita ja kultia, vaan sen tulevan sokeaksi, joka kattilan näkee. Puntasen mies oli ampunut vanhan teeren puun latvasta ja meni saalistaan noutamaan, niin istuikin pieni Lapin ukko puun juurella. Sano onko se totta?
Hartikka nousi istumaan juhlallisen näköisenä.
— Totta on. Täällä on ollut Tario ja lappalaiset ja he ovat vieläkin täällä. Mutta huonot ovat nykyisten erämiesten tiedot Tariosta. Kun jo olet mieheksi tullut, kerron sinulle Tariosta ja Päivästä ja tästä Lapinmäestä; kauvan olenkin sitä aikonut.
Siinä tulen valossa eräsaunassa kertoi Hartikka Ingille kumman tarinan:
Pian täältä Lapinmäeltä näkyy ahoja joka puolella minne silmäsi käännät. Ennen et täällä nähnyt mitään, et muuta kuin metsää ja taivasta. Mutta silloinkin oli täällä elämää ja eläjöitä, vaikka ne ovat olleet ja menneet eikä nykypolvi tiedä heidän tekojaan ja toimiaan.
Täällä Lapinmäen takana asui silloin lappalaisia, jotka kuuluivat Tarion sukuun. Vanha Tario oli pieni harmaahaiveninen ja viirunaamainen ukko. Suvun kesken nautti häh kuninkaan arvoa ja esi-isiltään, joilta oli arvonsa perinyt, oli hän myöskin saanut perinnöksi salaisen ennustuskyvyn ja taikataidon.
Suku muisteli parempia aikoja. He olivat asuneet suurien lietteiden rannoilla, — yltäkylläisessä veden ja metsäin rikkaudessa. Ne olivat niitä kala-aikoja, jolloin hirmuisen suuria mateita makaili karien ympäri pyrstö suussa. Mutta ne olivat jo ammoin menneet ne ajat. Teisko sukuineen oli ajettu pois etelän vesiltä ja Tariolaiset olivat lähteneet Tarjanteelta. Hämäläiset erämiehet tulivat kuin kalasääsket Pohjan vesille, eivät kysyneet, vaan veivät, ampuivat peurat, ryöstivät aitat ja ottivat lappalaisia kiini kiduttaakseen heiltä pois viimeisetkin nahkat ja hopeat. Turmio tuli ja uhkasi hävittää koko Lapin suvun.
Näillä Lapinmäen takaisilla mailla löysivät Tariolaiset viimein turvapaikan. He asuivat täällä soitten saarilla ja niemillä eivätkä uskaltaneet kulkea avovesillä. Kaikkia etelästä tulevaa he pelkäsivät kuin ruttoa. Kun oli myrsky ja pimeä riemuitsivat he, mutta kun vain tuuli oli etelässä ja lämpimässä, olivat he alakuloisia ja surullisia. Suon luikes ja valkokukka oli heidän ketojensa koreus ja kiero honka heidän pihapuunsa. Korpinärhi oli heillä kotilintuna ja kortteinen liekolampi kotijärvenä, jonka rannoilla he elivät vaivaloista elämäänsä kalastamisella ja tietämisellä.
Surussa ja huolissa oli Tario vanhentunut. Pyynti oli yhä huonontunut ja onni tullut muuttelevammaksi. Tarion piirissä oli ennen ollut mainioita nuolenampujia ja keihäsmiehiä, mutta parhaat miehet olivat kuolleet ja monta oli lähtenyt Pohjan pitkään perään. Vieraat tavat alkoivat päästä lappalaisten sekaan, heidän joukkonsa oli yhä sulanut ja välimatkat kotakuntain välillä tulleet yhä pitemmiksi. Koko sukuyhteisyys olisi ilman Tariota jo hajonnut.