Lappalaiskylässä nousi huuto ja meteli keskellä yötä. Höperöinä ja yrittämättäkään vastarintaa karkasivat lappalaiset yösijoiltaan ja juoksivat parkuvine vaimoineen, lapsineen ja lampaineen kylmään korpeen, ja pari heistä vaipui veriinsä kotinsa ovelle.
Ensimmäiseen risahdukseen riensivät Tario ja Päivä ulos, mutta heidät huomasi oppaan väijyvä silmä.
— Tänne hoi! Pyhä Heikki, täällä on aarteet ja tyttö!
Se oli viimeinen sana, minkä Vakara sanoi. Vanha Tario pystyi vielä tekemään viimeisen tuomion ja antamaan petturille kirveestä kuolemaniskun. Mutta muita rosvoja vastaan eivät hänen voimansa riittäneet. Ammottava haava niskassaan hän töin tuskin pelastui ja jaksoi paeta väkensä jälkeen korpeen. "Kuninkaan lappalaiset", — höpisi hän mennessään — "ei oma eikä vieras kuningas voi teitä suojelia. Jumalatkin meidät pettävät."
Päivällä oli tuura, jolla hän itseään puolusteli. Sillä hän antoi pitkälle suksimiehelle, joka yritti häntä vallata, sellaisen iskun päähän, että mies pyllähti maahan. Mutta toiset miehet riensivät apuun, väänsivät tytöltä aseen pois ja pitelivät häntä lujasti kiini.
— Saitkos hiippaasi! — ilkkuivat he kaatuneelle päämiehelleen — mitäs menit lumottua Lapin noitaa vastaan. Tule pitelemään saalistasi ja näytä meille Lapin aarteet!
Kauhukseen huomasi Päivä, että hänen ryöstäjänsä oli sama hurjapää huovi, joka Kyröskankaalla oli häntä syliinsä tavoitellut. Mutta nyt ei huovilla ollut aikaa hyväilyyn, sillä antoipa Päivä hänelle kiinipitämisessä työtä.
Ryöstäjät repivät lappalaisten majat hajalle, heittivät kaikki tavarat ulos, mitä käsiinsä saivat, etsivät tuohivalkeillakin varsinkin Tarion majasta, mutta eivät löytäneet muuta kuin kuluneita nahkoja, kontin rääsyjä ja muuta köyhän kansan kalua. Vanhasta kattilasta jo luulivat jotain löytävänsä; löysivät haisevia kalan totkuja. Aarteenetsijät alkoivat suuttua.
— Ne ovat noituneet aarteensa pois ja kätkeneet vuoreen tai lähteeseen!
— Tuo Vakarakin manattu on surmattu!