Pojat vetivät suuta korviin. Kerttu oli kiertävä keikaileva nainen, tuskin enään neitoikäinen, jonka kyllä tiedettiin olleen luvattomilla matkoilla seuramiestensä kanssa korvessa jos kylässäkin.
— Ei siellä tyttöjä tarvitakaan, — jatkoivat pojat kisapuhettaan — siellä on paremmat tytöt metsässä. Jokaisella erämiehellä on kauniimpi morsian kuin tämän kylän tytöt, vaikka niitä silkillä sitelisi. Ettekö ole kuulleet vanhain erämiesten puheita, miten metsän tytöt ovat tulleet pimeässä ihan kalamajoihin erämiehiä hyväilemään.
— Miesparat luulevat risuja, kantoja tytöiksi, kun ei ole erämaassa oikeita tyttöjä, — pilkkaili Kerttu. — Edestä käsin kuulemma ovat metsän tytöt niin koreita että, mutta takaa lahoja ahopökkelöjä.
Vastausta vaille ei tietysti tyttöjä olisi jätetty, ellei leikarivanhus olisi keskeyttänyt nuorten väittelyä.
— Kukin omilla silmillään näkee, — sanoi hän — nuoret rakkautta, köyhät rikkautta. Minä olen vanha mies, kulkenut Suomet ja Savot ja penkonut erämaankin pohjat. On minullakin maanselän laidalla oma kalajärvi ja metsäkunta. Sinne menen ikävästäkin, kun kyllästyn täällä kulkemaan. Nousen maan syrjälle ja katselen avaraa maailmaa ja soittelen metsälle ja itselleni. Pieni äidistään orpo tyttäreni syöttelee joutsenta, joka asuu mustalla metsäjärvellä ja on melkein alju. Se on niin kaunis maa, ettei ole toista, ja järvet ja metsät täynnä antimia. Jo siellä on väkeäkin, joka kesä näen korkealta syrjältä kaskien palavan taivaitten rannoilla, ja lumilla hiihtelevät Savon suksimiehet uusia maita vakoilemassa. Siellä on elämä ihanainen, kellä vain on siihen luonto. Parhaitten sopii sinne lähteä, mutta huonot jääkööt ja herjat pysykööt peräti pois!
Yleinen liike oli seurauksena leikari-ukon sanoista. Erämaan asuttamisesta ja sinne lähteneistä ja kuninkaan vapaudesta oli jotain Pyhällöllekin kuultu, vaan ei taasen silminnäkijän suusta. Leikari toi tulen tappuroihin. Väkijoukossa syntyi kiivasta väittelyä erämaan puolesta ja vastaan. Muutamat nuoret miehet löivät kerskaten kättä keskenään ja lupasivat jo huomenissa lähteä erämaalle. Mutta siihen unehtui erämaa, sillä samassa kuului huutoa ja tappelua vierestä.
— Pitkä Vilmu siellä röyhentelee — kuului joukosta. — Ei sille miehelle kunnian kukko laula.
Sitä arvelivat pitkästä Vilmusta monet muutkin. Vilmu oli hillitön yltiöpää ja turhanpäiväinen kerskuri ja vihaksi pistävä keikari päälle päätteeksi. Hän oli kylän rikkaimman miehen poika, laiskuuteen tottunut ja nykyään aikeissa ruveta knihdiksi linnaan. Yllään oli hänellä jo sitä varten huoveilta ostetut tai vaihdetut ihonmukaiset kirjavakappaleiset housut ja säkkihihainen röijy punaista enkelskan verkaa ja töyhdöllä varustettua nahkalakkiaan piti hän toisella korvallisella. Huoveilta, joita melkein joka aika kulki kylän kautta, oli hän myöskin oppinut rivot puheensa ja ylenmääräisen oluen juomisen taidon. Nyt oli hän olutpäissään ruvennut erämiehiä herjaamaan ja sotamiehiä kehumaan, kunnes pojat suuttuneina käänsivät maahan koko miehen koreine vaatteineen.
— Kuka rohkeaa käydä parempansa päälle! — kiljui hän maassa kierien, mutta sai naurun rähäkän vastaukseksi.
— Se on oikein sinulle, kun tulet tuhmasti puheille. Töyhtö on lakissa, mokomallakin herralla, vaikket ole vielä linnan renkikään — uhoteltiin hänelle.