Illalla myöhään istui hän iloissaan ja ikävissään Maisan luona luhtikamarissa. Maisalta sai hän vakkaansa pantavaksi sen ajan säännölliset sulhaslahjat, paidan, sukat ja kauniisti ommellun mekonrinnustan.
Kauvan istuivat he ja puhelivat tulevasta talostaan erämaalla. Tarkoin siinä puhuttiin talon asiat, pöydät ja penkit, aitat ja saunat. Kultalinnaksi he kuvailivat pientä erämaan taloansa, jossa eivät karsaat silmät heitä katsoneet, ilkeät kielet nuorten rakkautta turmelleet eivätkä kateelliset naapurit viljaa ja karjaa noituneet. Muutaman viikon aikoi Heikka vielä viipyä kotikylässä, mutta sitten hänen täytyi lähteä. Syksystä vuoden tai kahden päästä lupasi hän tulla Maisaa noutamaan valmiiseen taloon ja Maisa lupasi tuoda oman lehmän uudelle pirtille.
Kuinka pettäviä ovat nuoruuden toiveet! Vaan mitä olisi nuoruus ilman toivoja!
Majalahti
Tammerkoskelta alkoi varsinainen pitkä matka erämaalle eli "Pirkkalanpohjaan", niinkuin tätä suurta läntisen vesistön erämaata siihen aikaan kutsuttiin. Vanhat erämaan kävijät, jotka suvisin Pietarin päivän aikaan olivat soutaneet erämaahan kalastelemaan kesäviikoiksi, laskivat perimmäiselle erämaalle kolmen päivän ahkeran soudun.
Aavalla tyynellä Näsiselällä kulki alkukesän päivänä Heikan vene pohjoista kohti. Rannat tuskin siintivätkään ja yllä oli vielä äärettömämpi sininen avaruus.
Heikka ei ollut yksin. Hänellä oli toverina kaunis ruskeakutrinen poika, kapea ja nerkonen vielä. Inki oli Salakan pirtissä kasvanut ja sanottiin häntä isännän sukulaiseksi. Pienenä pahaisena oli hän joutunut Salakan Matin hoitoon. Ihmiset sanoivat hänen isältään perineen halun metsään ja hän oli kasvavasta poikasesta ollut Heikan alinomainen toveri hiihdoissa ja metsänajoissa. Ei kukaan ihmetellyt, että hän läksi Heikan mukaan. Hyvä Salakan isäntä oli pannut lähtemistä vastaan, sillä hän oli nuorukaiseen mieltynyt ja kiintynyt, mutta oli viimein päästänyt pojan matkaan ja pitkällä katseella hänestä luopunut.
— Joko alat väsyä — kysyi Heikka usein nuorelta toveriltaan, joka souti ylisillä airoilla, ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa avaruudessa niinkuin kanteleen kieli.
— Vastahan olemme alkumatkassa — vastasi nuori Inki, vaikka kuumuus jo häntä kovin rasitti.
Ja niin he jatkoivat äänetönnä soutuaan. Loppumatta juoksi hopeinen hius veneen punaisesta laidasta ja yhä surullisemmin havisivat airot. Veneen verkkaiseen matkaan yhtyi yksinäinen aurinko, ja kun se ehti majoilleen kuulivat soutajatkin kuohuvan kosken kohinan ja poikkesivat yöksi leporannalle.