— Tanssi käymään, leikari soittamaan! — huusivat hätäisemmät pojat ja alkoivat kävellä velkutella tyttöihin päin kumarrellen ja silmää heittäen niinkuin hyvätkin ritarit.
Tanssijat järjestyivät kahteen riviin vastakkain, pojat toiseen ja tytöt toiseen. Leikari alkoi soittaa kaunista tanssilaulua hitaassa tahdissa ja nuoret tanssivat keveästi astuen toisiansa vastaan. Maisa oli Heikkaa vastassa.
Kun oli tanssista päästy, keräydyttiin taas Heikan ympärille. Maisa ei kuitenkaan tullut. Hänet oli Salakan isäntä ottanut erikseen.
— Niin sinä olet kaunis kuin mansikka, kyllä se nyt on sinun naintavuotesi, — puheli isäntä tytölle.
Maisa kuunteli punoisissaan. Hän tiesi, mihin isäntä tahtoi tulla ja pian tulikin.
Puhemies oli hymysuin tuskin kätellyt Maisaa, kun taas kuultiin kylänvanhimman ääni.
— Hoi isännät ja emännät ja kaikki hyvät kylänmiehet! Juodaan tuopit tyhjiksi kiitokseksi Kaikkivallan, itse ylimmän, pyhäin miesten ja hyväin haltijain. Sitten menkää kaikki rauhassa kotianne.
Kaikki paljastivat päänsä ja joivat. Isännät polvistuivat juodessaan päin pihlajaa ja ukko Tapavaino kaatoi tuopistaan esikoisen pihlajan juurelle.
Vielä saman illan hämärissä otti Maisa vastaan puhemieheltä Heikan kosiolahjat, kaksi suurta hopearahaa ja hopeisen kantasormuksen, jossa oli pieniä heliseviä renkaita.
Heikan matkalta oli siten viimeinenkin este poistunut.