Helppo oli nyt löytää perille. Kaisla pisti vaaleaa teräänsä vasta esille veden pinnasta eikä ollut ehtinyt salmea salaamaan. Salmen takana oli pieni ympyräinen lahti eli sisäjärvi, kokonaan pitkän aarniometsän keskellä. Ihmeekseen näkivät soutajat salmen ja lahden pohjan olevan täynnä omituisten yksinkertaisten pesien eli katiskain jäännöksiä. Mahtoi silloin olla kaloja, kun sellaisiinkin kaloja tuli, arvelivat he muistellen kuulemaansa tarinaa, miten kalansaalis erämaalla oli muinoin ollut sellainen, että ruotoja koottiin säkittäin ja myllyissä jauhettiin ruokaa kalanluista.
Tämäkö nyt oli heidän lahtensa? He katselivat rantoja ja näkivät salmen suussa suurien puitten varjossa melkein vesirajassa pienen lystikkään majan, josta katto oli pudonnut ja seinät sammaltuneet. Sekö oli Pyhällön ikivanha erämaja, jossa isät muistamattoman monessa polvessa olivat käyneet majailemassa!
Heille tuli mieli hyväksi tuosta majasta ja iloisina vetivät he veneensä maalle vanhan kalamajan viereen.
Siihen he jäivät rannalle. Joka puolella saartoi heitä suuri salaperäinen metsä. Sylin seisoivat pitkät hirmuiset petäjät, suuret rungot suomuksissa, rinta lämpimään suveen päin. Metsältä oli ikä jo loppunut, kasvamasta olivat lakanneet harmaat ikihongat, kaarnansa karisseet ja kuivuneet kieroiksi. Monella oli vielä vanha sydän tuoreena, mutta moni oli sortunut sarvin kourin maahan tuulimurroksi tai suolle siniseksi sillaksi. Mutta kirjavalla kankaalla, kirjavan kiven korvalla seisoivat puut punaiset, kauneimmat vaskiset petäjät. Ja uudet metsän sukupolvet nousivat lahohonkain ja jättiläispetäjäin juurelta niinkuin lapsilaumat isäin ympärillä. Mustan veden takaa paistoi kellan karvallinen ranta ja veden kalvoon kajotti synkän jyleä korpi. Latvat olivat jo tuutimasta lakanneet ja länteen lähteväinen päivä kulotti niitä viimeisellä kullallaan.
Salaiset luonnon voimat kahlehtivat Heikan ja Ingin tässä suuressa salossa. Ne masensivat ja julistivat heidän mielensä. He muistelivat sanomattomalla kaiholla kotikylän keltaisia kukkaketoja ja valkamaa, ja aittoja ja asuntoja.
He huomasivat nyt vasta erämajan vieressä nuoren kukkivan pihlajan. Se oli tuore tervehdys kotikylästä — varmaan vanhan kyläpihlajan vesa erämaassa, pyhä ja kallis muisto täällä kaukaisessa yksinäisyydessä.
Muualta he eivät olisi voineet mennä uutistalonsa paikkaa etsimään. Talo päätettiin tehdä esi-isäin vanhalle paikalle. He kattoivat hätä hätää vanhan kalamajan suojaksi tavaroille. Itselleen tekivät he ensimmäisen nuotionsa rannalle majan lähelle. Se oli heistä muistettava tapaus ja tämän ensimmäisen nuotion paikka pidettiin sitten aina koskemattomana ja pyhänä, niinkuin uutisasukkaitten kaunis tapa oli. Ja pihlajan jättivät he myös kaikeksi ajakseen kasvamaan ja sanoivat sitä "kyläpihlajaksi". Ja esi-isien vanhasta kalamajasta sai tämä uutisasutus nimekseen "Majalahti".
Outoja savuja
Kesän ollessa kirkkaimmillaan katselivat metsät ja rannat ujuvia kuviansa vetten kalvoilla, joita ei yökään pimentänyt, mutta sydänkesän vietettyä vyöryi esille paksu savu, joka hämmensi vetten kuvat ja viimein peitti koko erämaan siniseen silmiliinaansa.
Savussa oli kasken imelä katku, ja se tuli kaikkialta eikä kukaan tiennyt mistä. Se oli ikäänkuin salaisesta sopimuksesta tehty yhteinen savu, johon kukin ilmitulematta kaskestansa yhtyi.