Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä riippuva seuraus.
Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle. Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1) kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2) linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V. 1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan, ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.
Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana ja eri oloissa.
Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa — niitä vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain salaisuutena — kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.
4. YLIMÄÄRÄISET VEROT.
Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot. 14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29] Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310 alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä. Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv. silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita, saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15 ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m. Turunkin piispalle.[31]
Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319 tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326 aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200 hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää, ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika 1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]
Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387 kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa (kuninkaankinkeriä).
Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin kotimaisia.
Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa osassa Suomea.