Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja "linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto ja linnaverot.
Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen. Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä, rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.
Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja virkamiehistöä.
Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti- y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri kasvaminen.
Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria linnoja, joista tuli laajain linnaläänien — Suomen historiallisten maakuntain — sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli maassamme kolme suurta linna-aluetta — Turun, Hämeen ja Viipurin —, joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja "muita maita" Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä päättäen maassa puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa. Ahvenanmaalle, läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin 1300-luvulla rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna, hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja Viipurin linnain merkitykseen.
"Hallintoon — lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista — kuului oikeittain vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli, sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi vanhain ja uusien tapain kudokseksi.
Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan voimasta tai aitasta ja kukkarosta.
Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan, koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja, jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia. Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa) ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa ruokaruotsilla.
Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar, kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen, rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.
Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla. Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla, kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.