Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi" nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin, luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä (1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka, jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]
Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille "Eerikin lakia ja oikeutta".[40]
Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia. Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan unohdettu.
Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia. Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa, mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa käytettiin.
Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin monenlaisilla perusteilla — omaisuus- ja tuloverotkin olivat tunnettuja —, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa, ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa tilassa.
5. UUDISTUKSIA 1400-LUVULLA.
Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus- ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi. Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.
Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin.
Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen aikaan — ellei jo aikaa ennen — syntynyt selvä ero veromaan ja rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta; rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.
Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta, ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä oli palautettuja tiloja 500.[45]