Näihin kestityksiin tai joihinkin niistä oli neljänneskuntain kymmenyskuntain alkuaan suoritettava 1 tynnöri olutta ja muuta särvintä sen mukaan; mutta myöhemmin järjestyi kestitysvarain hankkiminen niin, että neljäskuntamies kantoi piirinsä veroilta määrätyt verotavarat ja erät ja niistä toimitti kestitykset ja muut maksut.
Kokonainen sarja vanhoja paikallisia kestityksiä uuden ajan alulta tai keskiajan lopulta on edellisillä sivuilla liitänyt ohitsemme. Ne olivat erilaisia eri osissa maata, hävinneet tai häviämässä läntisissä osissa maata, mutta vielä suuressa kukoistuksessa Karjalassa ja Savossa. Joku osa näitä myöhäisen ajan kestityksiä oli vasta äskettäin syntynyt virkamiesten keinotteluiksi, mutta toiset niistä epäilemättä olivat paljon vanhempia ja itse tapa oli ikivanha, valtioelämän alkuisimpiin asteisiin kuuluva.
Näitten kestitysten joukossa on ruokaruotsiksi kutsutulla ollut erikoisempi luonne. Ruokaruotsilla tarkoitettiin linnaväen säännöllisiä kestityskiertueita linnaläänin verokuntiin linnan ja hevosten ruokkimista sekä sakkojen perimistä varten. Uuden ajan alussa tämä laitos esiintyy vielä tunnettuna Hämeessä, ja täydessä vallassa Karjalassa ja Savossa.
Suomalaisessa kansankielessä tällä kiertueella on jo vanhoina aikoina ollut nimenä ruokaruotsi. Länsi-Suomessakin, jonka historiallisista asiakirjoista ei tätä nimeä tavata, on se tunnettu vanhassa sananparressa:
täällä on ruotsi ruualla musta kansa murkinalla.
Länsi-Suomen kansan käsitystä muinaisesta ruokaruotsista ilmaisevat piispa Henrikin surmavirren tunnetut säkeet:
Jo kävi tässä ihmisiä, täss' on syöty, tässä juotu, tässä purtua pietty: ruoka-ruotsi, syömä-saksa kiertolaiset kelvottomat, joivat oluen kellarista, vettä viskasit sijahan, kakun söivät kammarista, kiven vierrytit sijahan, veivät heiniä laosta, heitit hieta'a sijahan, kauroja hevosen syöä saivat santa'a sijahan.
Historiallisen asiakirjan mukaan oli tämän laittoman ja väkivaltaisen ruokaruotsin ohella vielä uuden ajan alussa suuressa osassa Suomea käytännössä säännöllinen ja suostuttu ruokaruotsi. Sen syntymiseen ja kehittymiseen vaikutti kaksi tekijää, nim. linnalaitos ja ratsuväki.
Linnat tietysti tarvitsivat linnamiehistöä, varsinkin sellaiset linnat, jotka olivat suorastaan vihollisen suussa, kuten Viipurin linna ja myöhemmin Savonlinna. Tärkeää oli linnain miehitys kotoisissakin oloissa, sillä linnan isännyys merkitsi maakunnan isännyyttä, vieläpä usein itsenäistä valtiollista asemaa. Sen jälkeen kuin yleinen kansanaseistus oli lakannut ja kuningas- sekä ylimysvalta juurtunut, oli kaikilla suurherroilla, etupäässä kuninkaan ja valtakunnan tärkeimmillä virkamiehillä, aseellinen ratsujoukkonsa, joista koko valtakunnan asevoima pääasiallisesti riippui.
Varsin suureksi emme näitä ratsujoukkoja kumminkaan voi kuvitella, sillä sotahevosen ja ajanmukaisesti varustetun ratsumiehen ylläpitäminen oli keskiajalla kallis asia. Jonkunlaisen käsityksen tähän kuuluvista oloista keskiajan puolimaissa saa Maunu kuninkaan v. 1344 antamista säännöistä, joiden mukaan eri arvohenkilöt olivat oikeutetut ratsastamaan valtio-asioissa seuraavalla määrällä hevosia: piispa 30 hevosella, kuninkaan "virkamies" kuninkaan poissa ollessa 45, valtaneuvostoon kuuluva ritari tai "svenni" enintäin 12, valtaneuv. kuulumaton ritari 8, sam. svenni 6, "pienempi mies" 3 hevosella.[739] Nämä luvut varmaankin ilmaisevat siihen aikaan normalisia määriä. Kuninkaan "virkamiehellä" varmaan tarkoitettiin valtakunnan ylimpiä maallisia herroja, m.m. arvatenkin kuninkaan linnain vouteja. Vielä uuden ajan alussa näyttää joissakuissa Suomen linnoissa tavanmukainen linnaläänissä kiertävä huovimäärä olleen suunnilleen Maunu kuninkaan taksan mukainen. Savonlinnassa se oli 35. Viipurin linnan vakinainen hevosluku sitävastoin oli uuden ajan alussa harvinaisen suuri, nim. 150.