Linnueitten ja niiden hevosten ylläpitäminen oli keskiajan valtion tehtävistä tärkeimpiä. Eipä ihmettä, että Suomessakin siinä kohden ryhdyttiin erityisiin toimiin. Mitä ensinnäkin hevosiin tulee, niin oli niiden hoito kesällä kylläkin helppo: kruunun hevoset vietiin laitumelle, etupäässä saarille, joita linnoilla nähtävästi tätä tarkoitusta varten oli hallussaan, usein rajaseuduilla. Talvella sitävastoin tuotti asia vaikeuksia. Oli kaiketi hankala koota rehuvaroja linnaan riittävästi ja oli vaikea vedättää niitä linnaan linnaläänin kaikilta etäisiltä perukoilta. Mukavampaa oli panna talliruokinnan aikana, varsinkin sopivilla talvikeleillä, hevoset kiertämään maakuntaa, verokunnasta verokuntaan, jolla tavoin hevoset tulivat ylläpidetyiksi ja veronmaksajat pääsivät vähemmällä vaivalla. Se oli keskiajan yksinkertainen mutta käytännöllinen tapa ratkaista tuo tärkeä kysymys.
Hevosten mukana kulki linnaväki; järjestelmä oli näet yhtä edukas myöskin ihmisten ylläpitämiseksi. Esivallalle linnanmiesten kiertomatkat tuottivat muitakin merkittäviä etuja. Kiertomatkain ohjelmaan kuului myöskin verojen ja sakkojen kokoaminen, jota tarkoitusta linnamiehistön läsnäolo varmaan suuresti edesauttoi. V. 1506 lähetti Turun linnan vouti huovejansa kokoamaan kruunun veroja ja sakkoja Raaseporin läänistä; v:lta 1508 on Turun läänistä tieto, että kestitystä käytettiin ulosottokeinona niskoittelevia veronmaksajia kohtaan.[740] Järjestelmä kaikesta päättäen oli tunnettu ja koetettu koko maassa. Myöskin käräjäin pitämisen näemme keskiaikana olleen yhdistettynä linnaväen kiertomatkoihin, mikä katsoen ajan levottomiin oloihin ja itse käräjätoimen luonteeseen varmaan oli harkittu parhaaksi. Vielä oli keskiajan virkamiesten itse koottava suuri osa palkkaansa kansalta ja tämäkin tärkeä toimitus liittyi linnaväen kiertomatkoihin. Niinpä tällä yhdellä ja samalla yleiskeinolla keskiaika ratkaisi sekä sotilas- että hallintokysymyksensä.
4. KINKERITAPOJA.
Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741] Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista kinkeriä.[742]
Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja (stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo, parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.
Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito, silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422 tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin, että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan yhteydessä.
Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä paljon aikaisemminkin.
Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa (yökunnat).
Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista. Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino: oluttynnöri-lasku.
Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla, kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.