Myöskin tuota v. 1353 tuomittua salaperäistä Bendict Agghæson nimistä henkilöä pitäisimme tämäntapaisena virkamiehenä.[848] Virkamieheksi hänet ilmaisee hänen toimensa sakkojen perijänä; toiselta puolen hän oli välittömässä suhteessa kuninkaaseen, koskapa hänen rikoksiansa oli sekin, että hän oli pidättänyt kuninkaalle lähetettäviä muonavaroja. Tämäkin viranomainen oli läheisissä asioissa kuninkaankartanon kanssa.[849] Omasta ja vaimonsa (Aelisif) nimestä päättäen hän kuului ruotsalaiseen kansallisuuteen ja oli varmaan alhaissyntyinen, koskapa ei käyttänyt sinettiä. Arvatenkin on lääninmiehiä niinkuin läänejä ollut eriarvoisia.
Kruununkartanoita ja niiden läänejä hoitavat, kuningasta välittömästi palvelevat viranomaiset, joilla oli latinankielinen virkanimi "exactor" ja ruotsalainen "länsman", tämän mukaan maamme vanhimpia varsinaisia kruununvirkamiehiä.
Heidän virkatoimistaan emme paljoa tiedä. Kruununkartanon hoitamisen lisäksi niihin kaiketi kuului pääasiallisesti vain verojen kokoaminen tai vastaanottaminen niiltä pieniltä maakunta-alueilta, joissa kruununkartanot olivat. V. 1326 oli piispalla yksi ainoa nimismies koko Uuttamaata (luult. läntistä Uuttamaata) varten;[850] kruunu on voinut siinäkin noudattaa kirkon esimerkkiä. Kun varhaisimmalla keskiajalla maakunnilla ja pitäjillä oli kansanomaiset tuomarinsa, ei kruunun läänimiesten vaikutus arvatenkaan ulettunut varsin syvälle paikalliseen hallintoon.
Tämän aikuisen hallintolaitoksen sysäsi syrjään linnahallinto linnanvouteineen. Tämän hallinnon synty on yhteydessä päälinnain perustamisen kanssa. Koska päälinnat v. 1308 jo olivat olemassa, oli maamme hallinnon suuri muutos jo silloin tapahtunut.[851]
Vanhimmilla linnanpäälliköillä oli erilaisia virkanimiä, kuten lat. "aduocatus", "praefectus", "capitaneus". Viimemainittu nimitys lienee erityisesti sotilaspäällikön nimi, mutta kun samaa henkilöä joskus kutsutaan sekä "aduocatus" että "capitaneus" nimellä, eivät ne käytännössä näytä merkinneen jyrkästi erotettuja virkoja.[852] Suomen linnanvoutien asema oli kuitenkin kautta koko keskiajan hyvin eriarvoinen. Turun ja Viipurin linnain isännyydet olivat enimmäkseen Ruotsin valtakunnan mahtavimpain miesten hallussa, joiden asema oli valtiollisesti sangen itsenäinen. Usein näillä mahtavilla läänitysmiehillä oli hallussaan päälääninsä lisäksi pienempiä linnaläänejä, kuten Turun linnan päälliköllä Raaseporin lääni, Satakunta ja Ahvenanmaa.[853] Porvoon lääni näyttää pysyvämmin kuuluneen Viipurin linnan alueeseen. Toiselta puolen taas nähdään, että kaikki läänit saattoivat olla välittömästi kuninkaan alaisia, jolloin niiden linnanvoudit olivat kuninkaan suoranaisia palvelijoita ja suorittivat lääninsä veroja suoraan kuninkaalle Ruotsiin, jossa myöskin tekivät tilinsä. Epäilemättä on tämä järjestys alkuperäinen. Suomen linnat olivat kaikki alkuaan kuninkaan linnoja, niihin maksetut verot, yksin lahjaverotkin, olivat kuninkaan (kruunun) veroja. Linnanvouti oli veronmaksajan kannalta katsoen aina kuninkaan vouti, silloinkin kun hän oli kuninkaasta aivan riippumaton. Maamme keskiaikaisen linnahallinnon varsinaisena perusteena eivät siten olleet nuo vaihtelevat ja eriarvoiset linnanvoudit, vaan itse linnaläänit linnoineen, jotka kaikissa oloissa muodostivat pysyvän verotus- ja hallintopiirin, vaikka linnan isännyys kulkikin kädestä käteen.
Jo 1300-luvun alkupuolella asiakirjoissa useamman kerran mainitaan päälinnan voutien alaisia virkamiehiä.[854] Vaikkei näiden virkamiesten laadusta sen enempää puhuta, on luultavaa, ettei näillä nimityksillä tarkoiteta ainoastaan päävoutien sijaisia ja päälinnoissa olevia virkamiehiä, vaan myöskin päävoudeista riippuvia alueellisia virkamiehiä, alavouteja. Niitäkin näet jo nimenomaan mainitaan. Sellaisena esiintyy v. 1346 eräs Maskussa asuva Henrikki, "Danielin virkamies".[855] Tämä Daniel oli nähtävästi tunnettu Dan Niklinpoika, näihin aikoihin Turun linnan vouti. Hänen alaisensa Maskussa oleva virkamies ei varmaankaan ollut aivan halpa mies, koskapa käytti sinettiä. Seuraavana vuonna mainitaan eräs Esgerus Dan Niklinpojan "voutina" Kalandissa.[856] Tässä siis toinen, paikallinen, nimenomaan voudiksi kutsuttu virkamies, jonka virkapiirinä on muinainen Kaloinen eli myöhempi Vehmaan kihlakunta. Todennäköisesti siis jo 1300-luvun puolivälissä pohjoisen V.-Suomen kummassakin vanhassa piirissä, Kalandin ja Maskun-Mynämäen pitäjistöissä eli kihlakunnissa on toiminut erityisiä alavouteja, jotka olivat linnanvoudin alaisia veronkanto-virkamiehiä aivan samaan tapaan kuin myöhemmin kihlakunnissa toimivat maanvoudit.[857]
Vaikea on sanoa, kuinka näissä uusissa oloissa kruununkartanoitten voutilaitoksen kävi. Mahdollista on, että toisin paikoin vanhoista "lääninmiehistä" tuli linnanvouteja. Kun Ahvenanmaalla v. 1322 mainitaan "exactor", v. 1328 "aduocatus" ja v. 1381 ja sitten myöhemmin tavallinen linnanvouti,[858] niin näyttäisi luultavalta, että tässä sama vanha virka esiintyy vaihtelevilla nimillä ja että Ahvenanmaan kruununkartanon alkuperäisestä lääninmiehestä on tullut Kastelholman linnanvouti. Mahdollista myös on, että toisin paikoin lääninmiehen virka muodostui alavoudin viraksi.[859] Mutta useimmissa tapauksissa kaiketi vanha virka hävisi pois, ja kruununkartanot jäivät vain sellaisiksi ylimysten läänityksiksi tai kruunun sivuomistuksiksi, jollaisina ne myöhemmällä keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa enimmäkseen esiintyvät.
2. MAANVOUDIT.
Keskiajan lopulla alavoudit eli "maanvoudit" maamme pesäseuduilla jo esiintyivät vakiintuneina, määrätyillä alueilla toimivina virkamiehinä.[860] Lähempiä tietoja tästä virasta voidaan kumminkin saada ainoastaan myöhemmistä lähteistä, joihin senvuoksi tässäkin on käännyttävä.
Kustaa Vaasan aikana ratsuvoutien virka-alueena oli kihlakunta, joskus pari kihlakuntaa, ja heidän tehtävänään pääasiallisesti kihlakunnan verotus- ja veronkantoasiain hallinto. Heitä nimitettiin usein myöskin "ratsuvoudeiksi" nähtävästi sen johdosta, että heidän vanhimpia ja varsinaisimpia tehtäviään oli kuljettaa linnan ratsujoukkoa ruokaruotsilla kihlakunnissa ja että he arvatenkin ratsain kulkivat asioillaan. Useat ratsuvoudit tähän aikaan olivat halpasäätyisiä miehiä, kyvykkäämpiä huoveja tai entisiä kirjureita, mutta monet olivat myös kotimaisia rälssimiehiä.