Tällä tavoin joutuivat suomalaisetkin alueet usein maksamaan veroja venäläisille valtioille ja todennäköisesti suoritettiin nämä verot pääasiallisesti turkiksissa.[104]
Tämän ajan sotaretkien ja valloitusten tarkoituksena oli nähtävästi useinkin ainoastaan verojen otto. Sattuvasti lausuu venäläisistä Henrikki Lättiläinen, ettei heidän ruhtinaittensa tapa ollut saattaa voitettuja kansoja kristinuskon alaisiksi, vaan pakottaa niitä veron ja rahan (tributum et pecuniam) maksamiseen.[105] Useissa tapauksissa ei pysyvämpikään venäläisten valta tai hallitus ulettunut yksinkertaista verottamista pitemmälle. Veronottajat tekivät säännöllisempiä tai satunnaisempia retkiä veronmaksajain alueille, ottivat otettavansa ja heittivät maksajat jälleen omiin oloihinsa. Saattoipa parikin ruhtinasta tai valtaa kantaa veroja samalta alueelta, ilman että siitä syntyi sen kummempia valtio-oikeudellisia selkkauksia. Tällaista alkuista laatua oli liiviläisten, virolaisten ja todennäköisesti myöskin karjalaisten suhde venäläisiin vallottajiin.[106] Turkiskaupalla on siis muinaisuudessa ollut mitä suurin valtiollinen merkitys.
Turkistalouden muinaista suurta merkitystä Itämeren itäpuolella olevilla alueilla todistaa turkisten yleinen käyttö rahana vanhoilla Venäjän ja Liivinmaan alueilla. Tavallisimpina käypinä rahoina (venäl. kuny) olivat oravannahat (venäl. belki, belitshnyj meha, bely), joita laskettiin nelinkymmenin kappalein (vrt. suomal. "kiihtelys"). Arvokkaampia rahoja olivat kärpännahat, joita venäl. nimitys belj näyttää erityisesti tarkoittaneen. Nahkarahoja arvioitiin Venäjällä yleensä värinsä mukaan, aivan niinkuin keskiajan ruotsissa erotettiin "gråverk" ja "hvitskinn". Samalla tavoin kuin Suomessa nahkaisen "rahan" nimitys siirtyi metallisen rahan nimitykseksi, samoin Itämeren itäpuolella turkikset antoivat nimensä näiden maitten vanhimmille metallirahoille.
Nahkain käyttäminen rahana pysyi kauan tapana Pohjois-Venäjällä. Aikakirjoissa kerrotaan, että "kunat" (rahanahkat) jätettiin pois ja kovat rahat otettiin käytäntöön Pihkovassa v. 1409 ja Novgorodissa 1410,[107] Mutta vielä senkin jälkeen pysyivät turkikset tärkeänä arvotavarana, jota käytettiin veroina ja lunnaina; v. 1425 ottivat novgorodilaiset ustjugilaisilta sopiaisia 50 000 oravaa ja 240 (toisinnon mukaan 2 080) soopelia.[108]
2. VANHIMMAT LAPINKÄVIJÄT.
Norjalainen Ottar, joka 800-luvun lopussa kuningas Alfredille kertoi merkillisestä matkastaan Vienanmerelle, kuvaa kertomuksessaan myöskin Ruijan lappalaisten silloisia verotusoloja. Lappalaisvero oli Haalogalannin ylimysten suurin tulolähde. Veroksi saatiin turkiksia, untuvia, mursunhampaita ja mursun- ja hylkeennahasta tehtyjä laivaköysiä. Kukin maksoi varainsa mukaan; rikkaimman piti suorittaa 5 näädännahkaa, 5 porontaljaa, karhuntalja, 10 vasua untuvia, karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi 60-kyynäräistä laivaköyttä, toinen mursun-, toinen hylkeennahkainen.[109]
Norjalaisessa Egilin sadussa kerrotaan Ottarin aikalaisen ja maamiehen Thorolf Kveldulfssonin tehneen laajoja verotusmatkoja Lapissa (Finmarkissa). Pohjoisimpain Lapin seutujen verotus ja ehkä kauppakin näinä varhaisina aikoina lienee kuulunut yksinoikeutena Norjan kuninkaalle, joka määrätyillä ehdoilla luovutti oikeutensa läänitysmiehille. Tällaisia lapinveroa kantavia kuninkaanmiehiä näyttävät olleen m.m. edellä mainitut Ottar ja Thorolf. V:n 1100 aikoina oli lapinvero Sigurd Ranessonin hallussa, jonka kanssa Sigurd Jorsalfarer kauan käräjöi tästä verosta; tulot Norjan lapinverosta (ynnä lapinkaupasta) laskettiin siihen aikaan 120 hopeamarkaksi, mikä oli melkoinen summa. 1300-luvun alussa oli tämä tulolähde kumminkin jo melkein kokonaan kuivunut.[110]
Ottarin esimerkkiä seuraten myöhemmät norjalaiset lapinverottajat usein jatkoivat matkaansa Vienan vesille saakka. Retkien päätarkoituksena oli turkisten hankkiminen. Thore Hund ja hänen toverinsa Karle kuuluisalla Vienanmatkallaan v. 1026 tekivät permalaisten kanssa edukkaita turkiskauppoja; Thoren mainitaan saaneen sangen paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja. Rauhallista kaupankäyntiä jatkettiin usein ryöstöillä. V. 1222 tekemällään Vienanmatkalla norjalaiset ryöstivät suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Vienankaupan turvaamiseksi he v. 1307 perustivat Varjakan (Vardöhusin) linnan.[111]
Norjalaiset eivät olleet ainoita Lapin verottajia. Ottarin kertomuksessa kuningas Alfredille sanotaan kainulaisten (Cwênas) joskus tekevän erämaan poikki ryöstöretkiä norjalaisten alueelle ja norjalaisten joskus kainulaisten alueelle; erämaassa oli paljon järviä, joihin kainulaiset taipaleitten yli kantoivat pieniä kevyitä veneitänsä käydessään norjalaisia ryöstämässä. Kainulaiset olivat varmaan Pohjanlahden itärannikoille ja perille asettuneita suomalaisia. He ilmeisesti kilpailivat lappalaisten verottamisessa norjalaisten kanssa ja siitä syystä joskus joutuivat kahakkaan heidän kanssansa.
Mutta Lapin raukoilla rajoilla kuljeskeli vielä kolmansiakin verottajia. Egilin sadun mukaan Thorolf Kveldulfsson joutui lapinveromatkallaan v. 874 kauaksi itään ja lähti pyynnöstä auttamaan kainulaisten kuningasta Faravidia kainulaisten alueella ryösteleviä kirjaleja (karjalaisia) vastaan. Palkaksi luvattiin Thorolfille saaliista yhtä suuri osa kuin Faravid itse sai ja jokaiselle Thorolfin miehelle kahden kainulaisen osa. "Mutta kainulaisilla oli sellainen laki, että kuninkaan tuli saada kolmas osa saaliista ja lisäksi kaikki majavannahat ja soopelinnahat ja näädännahat." Sopimus syntyi ja karjalaisia vastaan tehtiin onnekas kostoretki.