Mutta kehittyvät asutus- ja hallinto-olot aiheuttivat lappalaisten vero-oloissa erikoisia muutoksia. Monet lappalaiset joutuivat maksamaan veroa yhtaikaa kahdelle isännälle, torniolaiselle ja kemiläiselle. Tämä seikka varmaankin johtui Perä-Pohjolan seutujen jakamisesta määrättyihin pirkkalaisalueisiin (pitäjiin) ja lappalaisten siirtymisestä toisesta tällaisesta alueesta toiseen. Sellainen kahden isännän alainen lappalainen maksoi kuten ennenkin yhden veron, mutta vero jaettiin tasan vanhan heimollisen ja uuden alueellisen isännän kesken. Sillä tavoin kehittyneemmät valtiolliset ja hallinnolliset seikat muuttivat alkuperäisiä lapinkäyntioloja.

Piitimen sopimuksessa v:lta 1424 mainitaan tärkeimmät kauppatavarat, joita pirkkalaiset tapasivat lappalaisille myydä. Niitä olivat verkot, kirveet, padat ja kattilat, porot ja ruokatavarat. Mutta lappalaiset olivat tarkimmasti jaetut pirkkalaisten kesken, ja ainoastaan suurimmassa hädässä, kun hengen pelastaminen oli kysymyksessä, sai pirkkalainen auttaa toisen pirkkalaisen lappalaista ja sen jälkeen pitää lappalaista määrävuodet kauppa-alaisuudessaan.

Pirkkalaiset kuten tietty eivät ainoastaan käyneet kauppaa lappalaisten kanssa, vaan myöskin verottivat heitä. Näistä lappalaisten maksamista veroista on tarkempia tietoja v:lta 1553. Tornion Lapissa maksoi siihen aikaan kukin lappalainen vuotuista veroa ("Tornion veroa") 3 porontaljaa tai 3 näädännahkaa tai 6 leiv. haukia, kinkeriä (gingärd) väen (lapinkävijäin) elatukseksi 1 leiv. haukia tai määrän poronlihaa, ja lisäksi vielä lahjanahkoja, joita Tornion lappalaiset puheenaolevana vuonna antoivat 5 suden, 1 mustan ketun, 1 ristiketun ja 1 siniketun nahkan. Kaikki nämä verot maksettiin alkuaan pirkkalaisille, vaikka v. 1553 jo kuninkaan vouti kantoi lahjanahat. Tämä verotusjärjestelmä on hyvin muinaisaikainen, mutta varsin täydellinen määrättyine vuosiveroineen ja veronkantoretkineen ynnä niihin kuuluvine kinkereineen ja lahjoineen. Pirkkalaistoiminta Lapissa antaa yksityiskohtaisen, elävän kuvan maamme muinaisimmista kauppatavaroista ja verokäytännöstä.

Verraten myöhään esiintyy kruunu Lapin verottajana. Helposti näkee, että pirkkalaisten oikeudet Lapissa olivat vanhemmat, kruunun nuoremmat. Pitkään aikaan ei kruunun verotus suoranaisesti koskenut lappalaisia, vaan ainoastaan pirkkalaisten harjoittamaa lapinkauppaa. V. 1528 tehdyn sopimuksen mukaan tuli Tornion pirkkalaisten maksaa kruunulle vuodessa 16 kiihtelystä oravannahkoja ja 4 näädännahkaa, mikä oli kahta vertaa suurempi vero kuin ennen.

Jo aikaisemmin oli kruunulla ollut Pohjois-Ruotsissa omiakin lappalaisia, joita se verotti. Samoin piti kruunu jo 1400-luvulla pirkkalaisten Lapissa erityistä lapinvoutia, joka ratkaisi lappalaisten ja pirkkalaisten oikeusasioita. Kustaa Vaasan aikana pirkkalaiset vihdoin kokonaan menettivät veronkanto-oikeutensa. Lappalaiset muuttuivat silloin kruunun alamaisiksi ja pirkkalaiset jäivät vain erioikeutetuiksi Lapin kauppiaiksi. Kemin lappalaisten kruununvero teki 1530-luvulla yhteensä 7 näädännahkaa.[118]

Tämän kruunun turkisveron suoraa jatkoa on kalastaja-, tunturi- ja metsälappalaisten vielä meidänkin aikanamme valtiolle maksama vero ("Lapin vero").[119] Se on Suomen vanhin vero ja sen juuret johtavat pakanuuden aikoihin saakka.

5. PIISPAN "KILTTI".

Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan. "Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden" aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin, Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä, lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.

Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.

Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.