Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia (näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi, koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413 tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista) äyrityistä.[182]
Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv. "päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.
Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185] Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.
Mitä oli jousi?
Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.
Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies, jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]
Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut — jos koskaan oli ollutkaan — esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta 1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen sellaisen.
Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä, miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.
Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh. maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190] Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta taloille, joilla oli useampia jousia.[192]
Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi, jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen 15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun lopulla.[195]