Savon veronahan kehityksellä metsästysverosta maaveroksi on ollut yksityiskohtaiset vastineensa Käkisalmen Karjalassa. Täällä nähdään keskiajan loppupuolella jousilta maksettavan oravaveron muuttuvan määrätyltä kylvöalalta (obsjalta) maksettavaksi (raha)veroksi. Muutos tapahtui yksinkertaisesti siten, että jousi on kirjoitettu obsjaksi. Obsja oli — peltoseuduilla — alkuisin miehen ja hevosen viljeltävä ala. Kaskiseuduilla sopi verotettavaksi yksiöksi paremmin kylvöala. Obsjan vanhaksi kylvömääräksi taas ilmoitetaan 4 ruiskorobjaa, mikä suunnilleen vastaa Savon puntaa.[218] Valtiollinen raja ei näy saaneen aikaan erittäin jyrkkää eroavaisuutta karjalaisten alueitten vanhoissa elinkeino- ja yhteiskuntaoloissa. Suomessa tavataan "veronahkoja" uuden ajan alussa Savon ulkopuolella Jääskessä, missä v. 1539 mainitaan 4 veronahkaa ja annetaan se mielenkiintoinen selitys, että veronahat olivat 4 talonpoikaa, jotka maksoivat rahaa "kruunun takamaista eläimistä, joita he niillä takamailla ampuvat".[219] Paria vuotta myöhemmin mainitaan näiden 4 talonpojan ennen maksaneen nahkaverorahoja, mutta nyt suorittavan erityiseksi sopimusveroksi haukia.[220] Tässä esimerkissä veronahka esiintyy metsästysverona, mutta on jo muuttumassa maaveroksi: ensin alkuperäisten turkisten sijasta maksettiin rahaa ja sitten haukia.
Lapveden, Taipaleen, Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä s.o. Karjalan karjalaisen oikeuden alueella suoritettiin Kustaa Vaasan aikana kruunulle nahkarahoja 1 äyri täysiverolta eli 10 äyriä nautakunnalta.[221] Tätä aivan säännöllistä maaveroa on vaikea ymmärtää muuksi kuin muinaisen yleisen savolais-karjalaisen heimokunnallisen metsästysveron jätteeksi. Tämän karjalaisen veron yleinen yhtäläisyys alkuperäisen savolaisen veronahan kanssa on silmäänpistävä; myöskin veron määrä, äyri kokoverolta, muistuttaa vanhaa valkonahan hintaa.
Mutta näillä samoilla Karjalan alueilla olemme nähneet (ss. 66-67) uuden ajan alussa juuri mainittujen nahkarahain lisäksi otettavan myöskin erityistä "kiltti" nimistä veroa kruunun takamailla olevilta metsästys- ja kaskikappaleilta. Kuinka on tämä kaksinainen verotus ymmärrettävä? Luultavasti niin että kun karjalaisten rintamailla kylät jo olivat joutuneet kokoverolaskuun perustuvan pysyvän maaverotuksen alaiseksi, johon vanha nahkavero nahkarahoina sulautui, jatkettiin yhä edelleen vanhoja elintapoja, otettiin uusia metsänkäyntimaita ja kaadettiin uusia kaskia. Mutta näiltä uusilta metsäkappaleilta, joita vanhasta tavasta kutsuttiin "kilteiksi", vaadittiin niinikään vanhasta tavasta erityistä veroa, kiltisrahoja.
Hämäläinen alue näyttää tässä alkuperäisessä metsästysverotuksessa läheisesti liittyneen itäiseen naapurialueeseensa. Sekä Hämeessä että Ylä-Satakunnassa kruunu uuden ajan alussa kantoi pienempiä määriä veronahkoja tai oravannahkarahoja.[222] Hämeen vanhimmista verokirjoista selviää, että oravannahkarahoja maksettiin Saarioisten sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän pitäjissä kultakin koukulta 1 1/2 (Sysmässä 2) äyriä.[223] Epäilemättä on tämäkin viimeinen jäännös muinoin yleisestä metsästysverosta, jota vielä kannettiin varsinaisen maaveron lisäksi ainoastaan niillä seuduilla, jotka harjoittivat erämaankäyntiä.
Savon "veronahat", Käkisalmen Karjalan obsja-verotus, Jääsken "nahkaverot", karjalaisen oikeuden "nahkarahat" ja "kilttirahat" sekä Hämeen "oravannahkarahat" todistavat muinaisen heimokunnallisen metsästysveron yleisyyttä ja antavat meidän aavistaa, millä tavoin tuo tärkeä siirtyminen metsästysveroista maaveroihin, metsästysasteelta maanviljelysasteelle on tapahtunut.
10. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.
(YLEISKATSAUS.)
Edellä esitetyistä piirteistä saamme kuvan maamme vanhoista suomalaisista heimoista metsästysasteella.
Tätä metsästysastetta ei ole ajateltava miksikään aivan aikuiseksi maanviljelyksen ja karjanhoidon takaiseksi raakalaisasteeksi, yhtä vähän kuin voimme väittää Suomen ruotsalaisten keskiajalla olleen paimentolaisia sen vuoksi, että he maan muihin asukkaihin verraten pitivät paljon karjaa. Se metsäläisaste, jota tässä on käsitelty, on päinvastoin ollut alkuista maanviljelystä (kaskitaloutta) ja karjanhoitoa korkeampi viljelyskanta. Sitä on muutamilla alueilla kestänyt keskelle myöhäisiä historiallisia aikoja. Vielä uuden ajan alussa se oli täydessä voimassa Perä-Pohjolassa. Kalastusta ja metsästystä mainitaan vielä 1600-luvun lopulla Kajaanin seutujen pääelinkeinoiksi.[224] Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin karjalainen Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa pitkän aikaa 3-4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä".[225]
Tällaista metsästysastetta muistuttavan kulttuurin olemme havainneet vallinneen paljon laajemmilla aloilla Suomea, nim. Pohjanmaan lisäksi koko karjalaisella ja hämäläisellä heimoalueella, johon kuului Karjala ja Savo sekä Häme ja Ylä-Satakunta. Raja, joka tämän alueen erotti lounaisista rannikkomaakunnista, oli tarkalleen sama, joka erotti lounaiset oikeusalueet, ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden, hämäläisestä ja karjalaisesta oikeudesta. Tuo vanhemman keskiajan merkillinen raja erotti sisämaiden suomalaiset heimoalueet, niiden ihmiset, elinkeinot, elintavat ja koko kulttuurin lounaisista rannikkoseuduista.