Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen. Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293 aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.
Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien) liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen valloittamisen johdosta lausutaankin:
jag tror at rytza konungen mistit[8] (luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)
Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia. Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278 toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista sanoista:[10]
Ok bygdo eth hwss a then ända, ther cristin land ather wända ok hedhin land taka widher
(Ja rakensivat linnan sille äärelle, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa tulee vastaan)
Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä riippumasta.
Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.
Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa. Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin. Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin. Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.
Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi (1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.