verokyky suhdeluku % yksiöissä veroyksiöissä
Ahvenanmaa 526 6
Turun lääni 1 966 24.5
Raaseporin lääni 1 011 12.6
Porvoon lääni 350 4.4
Viipurin lääni 1 000 12.5
Savo 300 3.8
Satakunta 1 395 17.5
Pohjanmaa ja Tornio 490 6.1
Häme 955 12.0
koko Suomi 7 993 100.0
Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 % Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle. Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin koko Pohjanmaa!
Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.
VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS,
1. SUOMALAINEN JA RUOTSALAINEN OIKEUS.
Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.
Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä. Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.
Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus, ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus, jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal. oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa, Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa, papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat, niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.
Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.