Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan kehittymättömällä kannalla.
Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa. Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä. Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin, Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274) kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]
Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana, s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen nefgiäldin jatkoa.[14]
Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan veroja.[15]
Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa — ensimäisten kruunun virkamiesten — hyvitykset osittain yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista, perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja asuttamisesta.
Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui. Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]
Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen. Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin kristinuskon ensi ajoilta maassamme.
Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa, että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]
Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä, mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti, emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta, niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja, vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle luovutettujen tulolähteitten korvauksena.
Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu kruununvero Suomessa.