1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88 markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505] Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.
Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin "tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa, kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään, eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse veropohjaa se ei muuttanut.
Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten "kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista", "papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän kuin papille.
Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380 laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä siltä ajalta yleensä tunnetakaan.
Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa, koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.
Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys. Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän osuuden perusteeksi.[507]
Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta. Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja 1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510] Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6 koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain 1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]
Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila, niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista, että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät vähitellen ovat syntyneet.
Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3, 1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja, vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon. Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä yhä edelleenkin säilyi.