Suomalaisen koukkulaskun katoamisen lounaisesta Suomesta aiheutti uuden veroyksiön, savun (rök), tuleminen yleiseen käytäntöön puheenalaisessa osassa maatamme. Ensi kerran Lounais-Suomen savuja mainitaan Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin v. 1387 tekemässä sopimuksessa, jossa viimemainittu m.m. oikeutettiin Turun linnaläänistä ottamaan apuveron kultakin savulta ja 20 savun muodostamalta verokunnalta.[512] V. 1405 mainitaan savua tilamittana Sauvossa.[513] Eerik Pommerilaisen verokirjan otteissa v:lta 1413 savu jo oli hallitsevana veroyksiönä suurimmassa osassa V.-Suomea, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla.[514] Sellaisena savu uuden ajan alussa oli käytännössä koko V.-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Savulasku on ilmeisesti tullut käytäntöön Lounais-Suomessa 14. ja 15. vuosisadan vaihdeaikoina.
Lounais-Suomen savu ei ole mikään alkuperäinen asutus- tai maanomistusilmiö, vaan ainoastaan uusi veroyksiö, jonka uudet verotustarpeet ovat luoneet. Vanhat veroyksiöt (ruotsal. alueen bolit ja suomal. alueen koukut) on hyljätty, koska ne eivät enään vastanneet tilain todellista verokykyä, ja sijaan on muodostettu uusi parempi veroyksiö, savu. Sekä ijältään että laadultaan lounaisen Suomen savu vastaa Ahvenanmaan savua, vaikka edellinen muuten tuli paljon tärkeämmäksi veroyksiöksi kuin jälkimäinen.
Savun tärkeimpänä tehtävänä Lounais-Suomessa oli rahaverojen suorittaminen. Eerik Pommerilaisen aikana savu oli veroyksiö 5 markan maksamista varten, v:n 1436 verouudistuksen jälkeen ja vielä Kustaa Vaasan aikana se oli veroyksiö 4 markan maksamista varten. Savun maksettava teki siis aikaisemmin 40, myöhemmin 32 äyriä; sen vuoksi uuden ajan alussa sanottiin savun jakautuvan 32 äyriin. Samalla tavoin jaettiin savu 4 (aikaisemmin 5) markkaan, joita V.-Suomen vanhimmassa verokirjassa kutsutaan veromarkoiksi (skattmark).[515] Laajalla alalla pohjoisessa V.-Suomessa maksettiin aivan ruotsalaiseen tapaan kultakin sellaiselta veromarkalta ("pääveron markalta") 1 äyrityinen linnan työrahoja.[516]
Savu olikin ilmeisesti ruotsalaiseen markkalaskuun perustuva veroyksiö.
4. KYLÄN TANGOITUS.
Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä. Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja, täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: tankoon.
Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat, sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".
Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332, jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351 kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385 seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.
Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet, joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi jo omistanut uuden kyläjaon.
Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako") sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.