Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.
Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.
Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]
Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon kylvömäärän tai hinnan mukaan.
Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2 äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.
Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja sekaantuvissa tiluksissa.
Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara, joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita "vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.
Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata, kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri tankoluku ja kylvömäärä.[529]
Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus. Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.
Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin (maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen. Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi, mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä; kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava talollinen.