talo A 11 l/2 pannia 3 tankoa 5 kyyn.
" B 5 " 1/2 nel. 1 tanko 4 " 1 kortteli
" C 6 " 2 tankoa
" D 4 1/2 " 1 1/2 tankoa
j. n. e.

Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.

Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.

Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois, sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi "saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7 tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6 korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran, j.n.e.[531]

Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.

Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika, joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista. Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään, kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta myöskin valtion talonpoika.

Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla, verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin, missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden, laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset maanjakamiseen ja verotukseen nähden.

Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta 1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen, näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.

5. KYLVÖJÄRJESTELMÄ JA LOHKOJAKO.

Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan — punnan, pannin, karpion, kolmanneksen maissa — oli keskiajan Suomessa aivan yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin. Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä, vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista. Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.