Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä. Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534]
Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4 markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä käytännössä.[536]
Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon — Laitilan — Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä mukaan vaikutti veron suuruuteen.
Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat muuttuneet kylvöverotukseksi, arviopunniksi. Tätä Savon kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena perättäisenä vuonna.[541]
Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista, ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.
Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako. Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain kylvömäärällä.
Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n 1556 asiakirjassa:
"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale (hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan (I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]
Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o. muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.
Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.