Savossa jos missään oli pidettävä huolta kruunun veneliikkeestä ja niinpä siellä uuden ajan alussa olikin sitä tarkoittava vero yleinen. Järjestys oli täällä sellainen, että Liistonsaaren (Säämingin) pitäjän neljänneskunnat vuosittain toimittivat linnaan kukin matkaveneen, mutta muista neljästä pitäjästä maksettiin sen sijaan n.s. kavasohria siten, että jokainen neljäskunta maksoi joka kolmas vuosi 2 puntaa, mikä vastasi 4 pantiin maksua vuodessa.[570] Savon neljänneskuntain linnaveroon kuului myöskin terva, 1 tynnöri tai sen vastineeksi 2 pannia ohria neljänneskunnalta.[571]
Mutta meren rannikollakin voimme seurata tämän veron jälkiä. Porvoon läänin vuotuinen vero sisälsi uuden ajan alussa erityisen neljänneskuntaveron, johon kuului 1/2 tnr. tervaa sekä lisäksi eri määriä kaloja tai niiden vastikkeita.[572] Tämä Porvoon läänin neljänneskuntavero jäisi selvittämättömäksi arvoitukseksi, ellemme jo tuntisi, mistä on kysymys. Kun asiakirjat kertovat voudin Porvoon läänissä tehneen virkamatkoja veneellä,[573] niin arvelemme hänellä alkuaan olleen virkavenekin.
Samaa alkuperää lienevät olleet Raaseporinkin läänin tervarahat, jotka ovat merkityt v:n 1451 tileihin jokaiselta pitäjältä maksetuiksi. Uuden ajan alussa tätä veroa maksettiin verokunnittain.[574]
On näin saatu selville, että sisä-Suomen järvialueilla on keskiajalla ylläpidetty virallista liikennettä julkisilla "matkaveneillä", joiden hankkiminen oli talonpoikain velvollisuus. Hämeessä tämä liikenne ilmeisesti oli järjestetty siten, että pitäjät ylläpitivät tällaisia veneitä määrätyissä paikoissa tai maksoivat sitä varten erityistä veroa. Savossa sitävastoin toimitettiin veneet tai niiden korvaus linnaan, joka oli maakunnan vesiteitten keskuksessa. Mielenkiintoinen on tämän veron esiintyminen Porvoon ja Raaseporin lääneissä. Saamme tästä jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kruunu vanhimpina aikoina veronmaksajain avulla järjesti virkamiestensä ja muun väkensä matkat sielläkin, missä teitä ja siltoja ei ollut.
3. KYYTIVELVOLLISUUS JA "PITKÄTKYYDIT".
Ruotsissa oli jo maakuntalakien aikana kansalla velvollisuus toimittaa kruunulle maksutonta väen ja tavarain kuljettamista eli kyyditystä. Tätä kuninkaan kyytioikeutta mainitsevat Uplannin, Södermanlannin, Vestmanlannin ja Helsinglannin lait. Siitä, ettei maanlaki tästä rasituksesta mitään virka, Rydin päättelee, ettei se myöhemmällä keskiajalla ollut tunnustettu.[575]
Suomessa kumminkin kyyditysrasitus oli myöhemmällä keskiajalla käytetty ja oikeudellisesti järjestettykin. Saaristen ja Kulsialan pitäjässä Hämeessä v. 1507 tuomittiin "kyydintasoitus" yli koko pitäjän ja kahta vuotta myöhemmin samanlainen kyydintasoitus tuomittiin toimeenpantavaksi Kalvoilassakin "kunkin koukkuluvun mukaan".[576] Saamme siis tietää, minkä perusteenkin mukaan tämä velvollisuus keskiajan lopulla Hämeessä oli jaettu.
Lounais-Hämeen tuomiokirjain mukaan keskiajan lopulla oli kolmenlaisia kyydityksiä, joiden laiminlyömisestä seurasi sakkoja: (1) valtakunnan herrain tai hallituksen kirjettä kuljettavan miehen kyyditys, jota voisi nimittää kuninkaankyyditykseksi,[577] (2) käräjäkyyditys, johon nähtävästi kuului kruunun koko käräjäväen kyydittäminen nimismiestalosta toiseen,[578] ja (3) pitkäkyyditys, jonka tarkoituksena oli kruunun väen tai tavaran kuljettaminen kaukaisempiin määräpaikkoihin.[579]
Ensiksi mainittua lajia kyyditystä saatiin keskiajalla varmaan muita seutuja raskaammin kokea Ahvenanmaalla, jonka kautta osittain maisin osittain meritse jo aikaisella keskiajalla kulki valtatie Suomen ja Ruotsin välillä. Varmaankin tästä kauttakulusta johtuvan suuren kestitysrasituksen vuoksi Ahvenanmaan papeille jo v. 1335 myönnettiin erityisiä palkkaetuja.[580] Kyyditysrasituksen jakaminen Ahvenanmaan kolmanneksien kesken sillä tavoin kuin ennen on kerrottu oli siitä päättäen varmaan pantu toimeen jo vanhemmalla keskiajalla.
Turun läänin rahvaan hyväksi antamassaan käskykirjassa Eerik Pommerilainen v. 1419 m.m. määräsi, ettei talonpojilta saanut vaatia kyydityksiä muulloin kuin kuninkaan tai kuningattaren itsensä maassa ollessa tai kuninkaan erityisellä kirjeellä käskettäessä; erityisesti kielletään kuninkaan voutia veronkannolla ratsastaessaan kansaa sillä tavoin rasittamasta.[581] Kyyditysrasitus lounaisessa Suomessa oli 1400-luvun alussa varmaan tavattomammin lisääntynyt, koskapa siitä Tanskassa saakka käytiin kuninkaalle valittamassa. Näyttää siltä, että toiseksi mainitsemamme laji kyyditystä, linnanvoudin ja hänen väkensä käräjäkyydit, oli Turun läänissä erityisen valituksen aiheena. Toiselta puolen kuitenkin tällainen kyyditys 1400-luvulla Turun läänissä oli pysyvä, tunnustettu rasitus; v. 1464 Räntamäen käräjillä sakotettiin talonpoikaa niskoittelusta kyydinteossa, kuten näyttää linnan voudin kyydissä.[582] Mahdollistahan on, että käräjä- ja muut paikalliset virkakyydit vasta 1400-luvun kuluessa tulivat järjestyneeksi tavaksi, aikaisemmin oltuaan mielivallan ja väkivallan alaisia.