Vastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi Jäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että seuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista tuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme valtaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet olivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä suuret oikeudet — selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista pohjaa.
Ruotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren kysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi edelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin saakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta Lapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille samassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä käsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin piti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin ja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin Ruotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia Jäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti vanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli yksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli nykyaikaista sanontaa käyttääksemme "intressipiirien" raja, jonka länsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun rajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään määrättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla, vaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta tulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka vähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän rajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja Kuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän puolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan jälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat Ruotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille edelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.
Tällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi irtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi täydellisen valtakunnallisen aluevallan kannalle, jonka mukaan toisella valtakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan alueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren rannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3 isäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren rannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi Alattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.
Kaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty maantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt oikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava siihen ulettuvain valtakuntain kesken poikittain, niin että kukin valtakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi omaisuudekseen.
"Varmasti voi otaksua — lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo) tutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613' — ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut ajatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja. Hänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin ulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi tuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen silmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on aivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu sulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi ollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden tarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan tunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden erottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille — kuten se on koitunut."
Tanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen kanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä sitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle IX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava pitkinpäin, niin että koko rannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä muille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain rajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus jätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin asiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka matkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä lähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren ja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain rajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.
Osoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos toiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van Salinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen seikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja että Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa tutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611 julkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.
Ruotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin rauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja tunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka idässä.
Lapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen lopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla tavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan mannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä lujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan kahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä ja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin saakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi alueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja käytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut. Jakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva epämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet lähenivät toisiaan. Tämä yhteisalue, norjalaisten Faellesdistrikt, ei ollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale muinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli supistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan yhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa harjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai kaikille kolmelle isännälle.
Mutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys. Käytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen rannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta tosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen mukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751 jakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja vedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan; rannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun alueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan oli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä olivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo Strömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti lopullisesti suljetuksi Jäämereltä. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826 keskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren rannikkoa. Niiden välinen raja — Norjan Jäämeren rannikon nykyinen itäraja — tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin Mutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin kreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue virstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko oli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen Jaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.