Ajan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla lujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli mahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin vaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin Vaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui tärkeitä valtiollisia ratkaisuja.
Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten pohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella. Veronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui valtion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren rannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän ei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai kaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia mahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman merkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti monipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista uutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin kaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.
Nämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia valtasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.
Siellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia eli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet valtiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä, maa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin valta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut itselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli sangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä henkilöllisiä verotusoikeuksia, joita eri valtakunnilla vanhastaan oli toistensakin nimellisillä alueilla. "Asukkaiden verotusta vieraan valtakunnan alueella — Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa — oltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään, milloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin sellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen kautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin sitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin valtakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi Lapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla seuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi joukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen valtakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän entiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron, saivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain voutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja sekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin alueella."
Lapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen. Niinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja viettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan elämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen henkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin henkilöllinen ollut mahdollinen.
Maata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin olivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja hallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai valtiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli taloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu perustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat. Ylipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista verottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan nimellisellä alueella.
Muinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten valtakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin kaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, suuri yhteisalue, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä vapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.
Ajan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan perille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta lappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata kovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa rajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran vakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai niiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset asukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas maaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten toiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui määrättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan käsityksiä tästä uudenlaisesta maaverotukseen perustuvasta valtakuntain aluevallasta.
Tämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien oikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä tai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan valtakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi ottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo ennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo Jäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat lappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle valtakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä muillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta sentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle verottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero, mutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen verotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada selvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja Kemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat "saaneet maan ja veden, josta he voivat saada elatuksensa", ja Tornaeus kertoo lappalaisten maksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he tunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, "että heillä on vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää". Kun 19. vuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin veroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu maksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska majavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu verokin lakkautettiin v. 1814.
Lapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot olleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan kadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen ohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen ylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin yksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli maa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus. Sellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman muuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren rannalle: "Hvcvsq' exteditr regnv svecie" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin kuningaskunta).