Suomea, jonka alueeseen Haminan rauhassa v. 1809 oli yhdistetty Kemin ja Tornion Lapit Muonion ja Tornion jokiin saakka lännessä ja joka siis näissä Lapinmaan osissa oli perinyt Ruotsin kaikki oikeudet, ei Venäjän ja Norjan välillä v. 1826 sovittu raja suoranaisesti koskenut. Kuitenkin Suomea kohtaan silloin tapahtui huutava vääryys, kun Suomen valtiolaitoksia kysymättä, Suomen saamatta edes omain edustajainsa kautta ottaa osaa rajaneuvotteluihin, v:n 1826 sopimuksen tekijät yksipuolisesti menivät määräämään myöskin Norjan ja Suomen välisen rajan Kolmisoaivista Norjan, Suomen ja Venäjän rajain yhtymäkohtaan, Mutkavaaraan.
Näin oli vuosisatain kuluessa Lapin valtiollinen ositus vihdoinkin tullut loppuun suoritetuksi. Mutta vieläkään ei Lapin taloudellinen jako ollut täydellinen. Strömstadin sopimuksessa v. 1751 nimenomaan vahvistettiin Ruotsi-Suomen lappalaisten vanhat oikeudet harjoittaa kalastusta, hylkeenpyyntiä ja porojen kesälaiduntamista Norjan alueella, samoinkuin Norjan lappalaisten oikeudet syöttää porolaumojansa talvisin Ruotsi-Suomen alueella. Mutta v:n 1826 sopimuksessa Norja ja Venäjä, taaskin asianosaista kysymättä, mielivaltaisesti syrjäyttivät Suomen lappalaisten vanhat vahvistetut taloudelliset oikeudet Jäämeren rannikolla. Mainitussa sopimuksessa kiellettiin nimenomaan toisen sopimusvallan alamaisia syöttämästä porojaan toisen alueella ja kalastusoikeudetkin määrättiin lyhyen ajan kuluessa kokonaan lakkautettaviksi. Sillä perusteella norjalaiset alkoivat estää Suomen asukkaiden elinkeinollista toimintaa Ruijan puolella. Turhaan tehtiin Suomen puolelta yrityksiä saada asiat palautetuksi Strömstadin sopimuksen pohjalle. Kun mitkään sovittelut eivät auttaneet, niin keisari Nikolai määräsi, että Suomen raja oli syksystä 1852 suljettava Norjan lappalaisten poroilta ja Suomen alamaisten luovuttava syöttämästä poroja, kalastelemasta ja metsästämästä Norjan puolella. Itämaisen sodan selkkaukset kuitenkin keskeyttivät enemmät toimenpiteet tältä puolelta ja antoivat Ruotsi-Norjalle tilaisuuden v. 1855 maksaa Venäjälle kukkuramitalla. Marraskuussa 1855 Ruotsi ja Norja tekivät Englannin ja Ranskan kanssa sopimuksen, jossa Ruotsi ja Norja sitoutuivat olemaan vaihtamatta Venäjälle mitään osaa alueestaan tai sallimatta Venäjän miehittää mitään osaa alueestaan tai nauttia siellä mitään laiduntamis-, kalastus- tai muuta oikeutta; Englanti ja Ranska puolestaan sitoutuivat asevoimin auttamaan Ruotsi-Norjaa torjumaan Venäjän sellaiset yritykset. Selvää selvemmin oli tällä "marraskuun sopimuksella" riistetty Suomelta viimeisimmätkin toiveet Länsi-Varangissa. Kaikki taloudellinenkin yhteisyys Lapin valtiollisten eri osain välillä oli näin lopullisesti lakannut.
Sillä tavoin, monisatavuotisen kehityksen uurtamina piirteinä, ovat Jäämeren seutujen nykyiset valtiolliset rajat syntyneet. Uuden ajan ensimäisinä vuosikymmeninä Jäämeri tuli äkisti vedetyksi silloisen maailmantalouden toimintapiiriin. Pohjois-Europan taloudellisesti kehittymättömät vallat eivät pystyneet siellä astumaan mahtavampain englantilaisten ja hollantilaisten kilpailijain rinnalle. Mutta niiden merkantilistinen etu vaati niitä kuitenkin tekemään voitavansa Venäjän merikaupan palauttamiseksi Itämerelle ja itse pyrkimään niin suurelle osalle Jäämeren rikkauksista kuin mahdollista. Varmaan sellaisissa uudenlaisissa tarkoituksissa pohjoiset valtiot ryhtyivät valtiollisesti ja taloudellisesti valtaamaan ja jakamaan Jäämeren rannikoita. Kilpailussa Ruotsi-Suomi jäi vähimmälle osalle ja tuli kokonaan tungetuksi pois mereltä. Vuosien 1613, 1751 ja 1826 rajasopimukset ja vihdoin kahden suurvallan takaukset ovat täydellisesti musertaneet Kaarle IX:n suuret suunnitelmat ja Suomen toiveet Ruijassa. Mutta kasvuvoimaisen kansan ja maan luonnollisia oikeuksia eivät keinotekoiset ja väkivaltaiset salvat ajan pitkään voi ehkäistä, ja niinpä on Suomi löytänyt uusia teitä ja keinoja pohjoisten päämääräinsä saavuttamiseksi.
4. SUOMEN PYRKIMYS ITÄVARANKIIN.
Jäämeren vuonoista on avara Varanginvuono Suomea lähin ja Suomelle tärkein. Joukko jokia — Näytämönjoki, Uutuanjoki ja suuri Paatsjoki —, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin vesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen valtatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina portinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman levyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet, Varjakanniemi (Varjaknjarg) lännen ja Kalastajaniemi idän puolella. Itse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on länteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä eteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat aivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat Reisivuono (Buggöfjord) ja Näytämönvuono (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan joet laskevat. Kaksihaaraisen Utsavuonon idempään haaraan laskee Paatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin kirkko ja sen vieressä Akkulanniemen (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka satamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö) välisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä Näytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä Petsamonvuono (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi vuonoa, Maattivuono (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman leveä, syvä Pummanginvuono (Bumenifjord) pohjoisempana.
Varanginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja riistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja turskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja muita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä jopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että niiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan kielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että kalastajat ovat niistä pääsemättömissä.
Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi Varanginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin huomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan kärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen etelärannalle Vesisaaren kaupunki (Vadsö).
On helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat suorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin senvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut yhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta erotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin väestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla. Myöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi. Suomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja kulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime vuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia ihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli 1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään. Tärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja säännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä yhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina Varangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret tulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja yritteliäisyyttä.
Varanginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne laskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko Kalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten vaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti yhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä Jaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan ja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin seuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja Trifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan perustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain erioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen kauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen merkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka Vesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin perinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei viroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen Länsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti pysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren puolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä kulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja taloudellisesti käytetyksi.
Vuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä saivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti oivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut Utsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman. Tarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen Suomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä yhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille toimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon eteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla ehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin alkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä hänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin jäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta väkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille ja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella Itä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee Suomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin rangaistusvankien siirtolalle "mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa", joksi olisi sopiva "Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli Bommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren rannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja nekin vain kesän aikana". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään merenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa: "Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi asian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi KaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja kalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan voisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä saamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on asumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin maksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin nyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa lähellä olevassa meressä."