Paria vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin vv. 1828-1829 toimitetun rajajärjestelyn johdosta samasta asiasta kirjoittaa: "Mitä hartaimmin toivottavaa sen vuoksi olisi, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Suomen ja Arkangelin kuvernementin nykyään tapahtuvan rajajärjestelyn yhteydessä luovuttaisi meidän lappalaisillemme yhden tai kaksi niistä Jäämeren rannalla olevista niemistä, joita he ikimuistoisista ajoista ovat kesäisin porolaumojansa varten käyttäneet, mutta joita Kuollan piirikunnan asukkaat yhä enemmän ovat alkaneet pitää yksinomaisena omaisuutenaan, koska heillä niiden rannoilla 50-100 vuoden aikana on ollut kalastuskotansa, kun taas meikäläiset, paimentolaisia ollen, eivät ole älynneet hankkia itselleen pysyvää jalansijaa maassa." Tällä kerralla Fellman kuitenkin näyttää arvelleen, että Jäämeren kalastus olisi edelleenkin jäävä Kuollan lappalaisille, poronhoito Jäämeren rannalla taas Suomen lappalaisille.
Mutta viranomaiset v. 1829 olivat yhtä välinpitämättömiä ja kuuroja kuin v. 1826. Lapin oikeudet ja edut tulivat toistamiseen täydellisesti syrjäytetyiksi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin näkyy Suomen korkeimmissa hallituspiireissä heränneen tunto siitä, että Suomelle v. 1826 tosiaan oli tehty vääryyttä. Venäjän taholla suunniteltiin voimakeinoihin ryhtymistä Varanginvuonon uudelleen avaamiseksi Suomen Lapin asukkaille. Kun siinä tarkoituksessa kysymys Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan oli tullut päiväjärjestykseen, Fellman v. 1851 vielä kerran tarttui kynään Lapin purevassa kysymyksessä.
"Keskustellessani kuvernööri Lagerborgin kanssa — hän kertoo — ja puheen sattuessa Venäjän ja Norjan v. 1826 toimitettuun rajanjärjestelyyn, tulin minä lausuneeksi, ettei Utsjoen ja Inarin lappalaisia sen kautta muodostuneissa oloissa suurimmillakaan uhrauksilla Suomen valtion puolelta voitaisi tehdä niin onnellisiksi, kuin he tulisivat Norjaan yhdistymisen kautta. Heiltä on nyt, minä lisäsin, riistetty ikivanha oikeutensa Jäämeren kalastukseen, joka osalle heistä on mitä tärkein toimeentulon lähde; ja Norja olisi aivan varmaan mielellänsä ottanut vastaan ne monet sadat miehet, jotka siten olisi saanut avukseen ammentamaan runsasta turskaa ja pyydystämään meren petoja Varanginvuonon tyhjentymättömästä kalasumpusta. Suomen valtiolle taas, jolle nämä pitäjät tuottavat ainoastaan menoja, olisi sellainen luovutus ollut puhtaaksi voitoksi, edellyttäen, että sopiva korvaus olisi saatu sikäläisistä laajoista metsämaista."
Kuvernööri siihen vastasi vain, ettei kukaan uskaltaisi keisarille esittääkään, että mitään osaa valtakunnan alueesta luovutettaisiin pois.
"Niinpä niin; sellaista toimenpidettä en minäkään tosissani tarkoittanut, varsinkin kun on käytettävänä toinenkin keino sikäläisen väestön hyvinvointiin kohottamiseksi. Se voisi nimittäin tapahtua — ja siten tehtäisiin meidän lappalaisillemme ainoastaan kohtuullista oikeutta — luovuttamalla heille alue, ei kuitenkaan liian ahdas, pohjoisen valtameren äärellä…"
"Mutta joskin kalastus Norjan alueella inarilaisilta kiellettäisiin — hän jatkaa — niin eihän puutu keinoja hankkia heille toiselta taholta korvausta siitä, mitä he ovat menettäneet, Holmgårdsfjällin luona oleva oivallinen Brashamnin satama, joka ympäristöineen olisi siksi hyvin sopiva, on v:n 1826 rajanjärjestelyn kautta joutunut Norjalle. Se ei voi siis enään tässä asiassa tulla kysymykseen. Mutta kaikki olisi autettu, jos maamme menestystä harrastava Hallitsijamme tahtoisi Suomen lappalaisten käytettäväksi luovuttaa joitakuita venäläisten käyttämättömiä tunturiseutuja Jäämeren rannalla, itäpuolella Jaakopinjokea. Mitäpä Venäjän lappalaiset, kun ei heillä ole edes poroja, tekevät Petsamon tai Pummangin tuntureilla, jotka sitävastoin lienevät meidän tarkoitukseemme sopivia, koska kummankin näiden tunturin luona on, mikäli muistan, sellainen satama, johon suuremmatkin alukset pääsevät. Mutta jos ei tahdota meikäläisille luovuttaa Petsamon suuta, jossa on Venäjän lappalaisten kylä ja lähettyvillä myöskin Trifonin muinaisen luostarin paikka, niin voitaisiin kaiketi haitatta heille luovuttaa Karelsgammen eli Kalastajaniemi. Sillä siellä ei luultavasti asu ainoatakaan venäläistä. Yksi ainoa Venäjän lappalaisperhe siellä kalasteli lohta pienessä joessa siihen aikaan kuin minä sillä seudulla kävin; ja ainoastaan ulkona olevalla avomerellä harjoitti joukko Muurmaninkävijöitä turskankalastusta. Siellä ei puutu poronlaidunta, ja siellä on hyviä kalastuspaikkoja, joskaan ehkä ei yhtä edullisia kuin lännempänä. Läheisillä Haaneiansaarilla (Henöarne) on myöskin hyvä tilaisuus kerätä munia, untuvia ja lakkoja. Kalastajaniemen rannoille ajautuu joskus valaita, joiden korjaaminen tuottaa hyviä tuloja. Olen itse nähnyt Grönlanninvalaan joutuvan sillä tavoin korjatuksi sen itärannalla.
"Mutta luonnollista on, että meikäläisten lappalaisten sen korvaukseksi pitäisi maksaa joku pienempi vuotuinen vero Venäjän kruunulle. Sen pitäisi kuitenkin olla kiinteä ja senvuoksi kerta kaikkiaan määrätty, kenties korkeintaan viisi hopearuplaa kultakin venekunnalta. Maksua poronlaitumesta pitäisi tuskin ottaa kysymykseen. Arvatenkaan ei ainakaan sikäläinen väestö pitäisi sitä tarpeenvaatimana. Sillä meidän lappalaistemme porolaumat ovat aina olleet hyvänä ruoka-aittana sille väestölle ja vielä parempana Kuollan alemmalle kansanluokalle.
"Viimemainittu järjestely olisi epäilemättä parempi kuin kaikki sovittelut Norjan kanssa. Sillä niinkauan kuin Suomen lappalaisilla on mitään 'faelles' (yhteistä) norjalaisten kanssa, eivät asianomaiset hallitukset voi olla, kuten sanottu, silloin tällöin joutumatta ikävyyksiin näiden lappalaisten keskinäisten riitaisuuksien vuoksi, jotka ainoastaan olisivat omiaan häiritsemään valtakuntain naapurirauhaa ja joiden ratkaiseminen vaatisi kalliita sovinto-oikeuksia."
Fellmanin valaisevat ja asialliset esitykset ja neuvot eivät kuitenkaan vaikuttaneet asiain kulkuun; Suomen lappalaisille ruvettiin hankkimaan korvausta Norjan puolelta sillä seurauksella, että Länsi-Varanki v. 1855 tuli vielä entistäkin jyrkemmin ja lopullisesti suljetuksi Suomelta.
Suomen Jäämeren kysymys oli enään mahdollinen ratkaista ainoastaan Venäjän puolella. Kuusikymmentä vuotta on se kysymys sen jälkeen odottanut ratkaisuaan, toisinaan pitempiä aikoja unohdettuna, mutta aina avonaisena, aina kiristävänä. Koska asian vaiheitten seikkaperäinen esitys, niin mielenkiintoinen kuin se muutamissa suhteissa voisikin olla, tässä tulisi liian pitkäveteiseksi, merkitsemme tähän vain lyhyesti tärkeimmät pääkohdat siitä painetusta selostuksesta, jonka toht. Gunnar Sarva on kesällä 1917 Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut. [Suomen pääsy Jäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut Gunnar Sarva. Helsinki 1917.]